The Cardigans - Lovefool

Artisti: The Cardigans
Kappale: Lovefool (1996)
Albumi: First Band On The Moon
Mieleenjäävin lause: "So I cry, pray and I beg."

Tämä tarina on tosi: Poika ihastuu ystäväpiirissä olevaan tyttöön ja katselee tätä kaukaa vuoden ja vähän ylikin. Sitten poika rohkaistuu ja kirjoittaa rakkauskirjeen tytölle. Tyttö vastaa pari päivää myöhemmin että pitäisi tavata ja puhua asioista. Poika ajaa kohti sovittua kohtaamispaikkaa ja Cardigansin Lovefool soi radiosta. Sillä hetkellä poika tajuaa että peli on jo menetetty. Hän kuitenkin ajaa perille jossa saakin kuulla että on hyvä tyyppi muttei sellainen tyyppi. Rakkautta ei tullut mutta ystävyys jäi ja yksi biisi lisää josta muodostaa elämän musiikillinen päiväkirja.

Lovefool oli yksi niistä kappaleista joita oli varmasti vaikea välttää vuosina 1996-1997. Eikä sen välttäminen tullut edes mieleeni vaikka varsinainen Cardigans fanitukseni alkoi vasta Gran Turismo -levyn aikoihin. Lovefool tiivisti Cardigansin ensimmäisen musiikillisen aikakauden parhaalla mahdollisella tavalla ja olikin luonnollista että yhtye muuttui hieman tyylillisesti sen jälkeen. Toki näitä 60-luvulta haettuja soundeja oli käytetty aiemmin jo Life -albumilla mutta silloin bändin charmi oli enemmän viattomuudessa ja tekemisen ilossa. Lovefool puolestaan on selvästi tuotetumpaa poppia jossa on enemmän laskelmointia mutta samalla työn jälki on ammattimaisempaa kuin aiemmin.

Ruotsalaisilla on jokin erityinen kyky poimia musiikillisia vaikutteita muualta ja tehdä niistä omia versioitaan jotka kyllä kuulostavat tutuilta mutta eivät liian hiilikopioilta. Cardigansilla on tunnistettava soundi joka ei johdu pelkästään ihanaisesta Nina Perssonista vaan myös muun bändin panoksesta kokonaisuuteen. Nina Persson on Lovefoolissa sydänverellä rakkauteen suhtautuva teinityttö joka jo puoliksi tappion nieltyään haikailee silti ihastuksensa perään. Rakkaus ei ole järkeä vaan se on tunnetta ja sen kappale välittääkin hyvin. Täytyy antaa tunnustusta kappaleen äänimailmalle joka on pidetty sopivan yksinkertaisena eikä liialliseen kikkailuun ole lähdetty mikä onkin usein se tehokeinoista paras. Lovefool on hienoa poppia vaikka se ei aivan yhtyeen kirkkaimpaan kärkeen omassa päässäni kuulukaan. Thanks for the memories. 

Arvosana: 7,5/10

The Corrs - All in a Day

Artisti: The Corrs
Kappale: All in a Day (2000)
Albumi: In Blue
Mieleenjäävin lause: "I'm twisting, I'm turning, in one day."

Kaikki irlantaisbändit eivät kuulosta peri-irlantilaisilta mutta suurin osa parhaiten tunnetuista varmankin tekee niin. Samalla tavalla kuin monet ulkomaalaiset muodostavat tietyn stereotypian suomalaisten artistien yhteneväisyyksistä meidänkin on helpompi lokeroida eri maiden musiikki omiin lokeroihinsa. Toisaalta on bändejä joiden suhteen on turha edes yrittää potkia mielikuvia vastaan. Jos orkesterin soitinvalikoista löytyy tinapilli, bodhrán ja viulu niin kyllähän The Corrs perinteisimmillään kuulostaa hyvinkin irlantilaiselta.

The Corrsin musiikki on hieman mollivoittoista vaikka toki heidänkin tuotannostaan ne auringonpaisteisimmat kappaleet löytyvät. All in a Day on ilman singlejulkaisua jäänyt biisi yhtyeen vuonna 2000 julkaistulta In Blue -albumilta jonka tuotti Mutt Lange. Kolmas albumi etäännytti yhtyettä irlantilaisista soundeistaan vaikka toki niitä yhä löytyi mausteeksi asti. All in a Dayn parasta antia ovatkin juuri nämä yhtyeen juurista muistuttavat kohdat ja toki aina yhtä sympaattinen laulajatar Andrea Corr. 

Ikävä kyllä keskimäärin All in a Day jättää hieman tasapaksun vaikutelman. Vaikka sisarusten laulullinen anti onkin aina yhtä miellyttävää kuunneltavaa ja viulukin soi hetkittäin mukavasti ei itse sävellys ole tarttuva tai mielenkiintoinen. Kappale on kyllä haikeahko muttei tarpeeksi tunnelmallinen. Aina ei ole hyvästä hioa kappaleesta kaikkia rosoja pois niin kuin tässä tapauksessa on käynyt. Jos olisi olemassa irlantilainen keskinkertaisuuden pyhimys niin tämä kappale kävisi erinomaisesti hänen ylistyksekseen.

Arvosana: 5,0/10

Van Halen - Eruption

Artisti: Van Halen
Kappale: Eruption (1978)
Albumi: Best of Volume I
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

En ole koskaan ollut mikään suuri kitarasankaruuden ihailija. Teknisellä suorittamisella tai soitettujen kuvioiden vaikeustasteella on minulle hyvin vähän merkitystä. Itselleni ratkaisevinta on se tykkäänkö siitä mitä kuulen vai en riippumatta siitä osaisiko viisivuotiaskin sen soittaa. Tietenkään en myöskään sorsi ketään musiikkoa virtuositeetin vuoksi, en vain itse ole musiikillisesti lahjakas joten hienoudet menevät minun korvillani hukkaan.

Vuonna 1978 julkaistu Eruption sisälsi elementtejä jotka tulivat seuraavalla vuosikymmenellä valtavirtaan. Kappale on enemmänkin Eddie Van Halenin kitarasoolo kuin bändin yhteistuotos ja siinä käytetään kahden käden tapping soittotekniikkaa joka on monille muovikitarasankareille tullut tutuksi kitarapelien kautta. Kuten edelläkävijäkappaleet yleensäkin toiset arvostavat niitä ja toisten mielestä myöhemmin tehtiin samaa mutta paremmin.

Kun ei soittajaihminen kuulee tällaisen lähinnä soittotaiden näytteeksi tehdyn kappaleen tunnelmat ovat usein ristiriitaiset. Eruption tuntuu jotenkin intromaiselta eikä niinkään täysipainoiselta teokselta. Toistaalta tällainen barokin mieleen tuova kitarankuritus kuulostaa parhaalta pieninä annoksina ja esimerkiksi levyllinen Yngwie Malmsteenia olisi minulle tuskaisa kuunneltava. Eli ehkä sittenkin Eruption on juuri sopivan mittainen hieman alle kaksiminuuttinen kitarankuritusta jota ei tule satunnaiskuuntelussa skipattua mutta tuskin myöskään tarkoituksella poimittua kuunneltavaksi. Ymmärrän kappaleen historiallisen aseman ja merkityksen mutta se ei varsinaisesti ole minun palani plektraa.

Arvosana: 5,0/10

The Supremes - Mother Dear

Artisti: The Supremes
Kappale: Mother Dear (1965)
Albumi: Anthology: The Best of Diana Ross & The Supremes
Mieleenjäävin lause: "Help help me mother dear."

Ei ole harvinaista että ennakkoon aiottu singlejulkaisu perutaan joko aiemman singlen menestymättömyyden vuoksi tai muista syistä mutta kovin usein samaa singleä ei peruta kahdesti peräkkäin. Tämän kohtelun sai Mother Dear joka alunperin oli tarkoitettu More Hits by The Supremes -albumin kolmanneksi singleksi mutta saikin väistyä Nothing But Heartaches -kappaleen tieltä. Tämän jälkeen Mother Dear oli suunnitelmissa neljänneksi singleksi mutta toisin kävi koska Nothing But Heartaches jäi Top Tenin ulkopuolelle eikä tämän jälkeen katsottu enää kannattavaksi julkaista albumilta uusia singlejä.

Mother Dear on nuoren tytön avunpyyntö äidilleen kun hän ei tiedä mitä tekisi hankalan pojan kanssa. Tyttö on ihastunut mutta poika kohtelee häntä huonosti eikä tyttö silti pysty häntä jättämään. Kappale ei kerro mitkä äidin neuvot olisivat olleet eikä niitä olisi tarvittukaan, sillä tarina oli varmasti tarpeeksi samaistuttava tällaisenäänkin teini-ikäiselle kohdeyleisölle. Mother Dear kuulostaa keskiverrolta Supremes Holland-Dozier-Holland (joidenka tuotantoa kappale onkin) -hitiltä, mutta vaikka kaikki on mukavasti kohdillaan ei tällä kertaa hittikynä ole ollut aivan terävimmillään. Liekö kyseessä vahvan koukun ja kertosäkeen puute vai pieni tasapaksuus mutta mistään pop-klassikosta ei mielestäni ole kyse.

Toisaalta Supremesilla oli Diana Ross -aikakaudella ja hetken sen jälkeenkin vahva ja tunnistettava soundi ja se on läsnä tässäkin kappaleessa. Mistään täytebiisistä ei voida puhua kun tuotanto on taattua Motownia jokaista torven törähdysta ja rummuniskua myöten. Kyllähän tätä kelpaa kuunnella vaikka ei (enää) sydänsuruista kärsivä teini olisikaan. 

Arvosana: 5,5/10

Lulu & David Bowie - The Man Who Sold the World

Artisti: Lulu
Kappale: The Man Who Sold the World (1974)
Albumi: The Greatest Hits of the Millennium: 1970-1974
Mieleenjäävin lause: "We must have died alone, a long long time ago."

Joskus cover voi olla alkuperäistä parempi, ainakin henkilökohtaisen mielipiteen perusteella.  Usein nämä ovat niitä mielipiteitä joita helposti muut kutsuvat "vääriksi mielipiteiksi". Itse pidän Lulun versiota The Man Who Sold the Worldista parhaana, vaikka alkuperäinen David Bowien versio on toki aivan hyvä sekin. Myöskään Nirvanan unplugged versio ei ole ollenkaan hassumpi. Mutta miksi juuri Lulun versio noista kolmesta? Syyllistyn varmasti monen mielestä "väärään mielipiteeseen" mutta Bowien ääni on mielestäni hieman kuivahko vaikka se on toki parempi kuin esimerkiksi Bob Dylanin. Bowien ääni ei sentään muodostu esteeksi jos kappale on muuten hyvä (ja niitä hänellä riittää) toisin kuin useimmiten Dylanin tapauksessa pakkaa minulle käymään.

Skotlantilainen Lulu oli vuonna 1974 nuoresta 26-vuoden iästään huolimatta jo monessa sopassa keitetty laulajatar. Hän oli esittänyt James Bond -elokuvan tunnuskappaleen (The Man with the Golden Gun), voittanut Euroviisut (Boom Bang-a-Bang), levyttänyt liudan hittejä ja ollut lyhyessä mutta myrskyisässä avioliitossa Maurice Gibbin kanssa. David Bowie tuotti Lululle singlen jonka molemmat puoliskot (The Man Who Sold the World / Watch That Man) olivat Bowie covereita. Tuottamisen lisäksi Bowie lauloi taustoja ja soitti singlellä saksofonia.

The Man Who Sold the World on surumielinen kappale olematta musertava ja arvoituksellinen herättämättä liian suurta kiinnostusta. Kappaleen sanoituksen voi tulkita monin tavoin ja tämä on varmasti yksi syy miksi se on taipunut niin hyvin monen eri artistin suuhun. Hyvä tarina kelpaa kerrovaksi monella suulla. Monen muun kappaleen tapauksessa hieman tasaista latua polkeva kulku voisi käydä tylsäksi mutta ei tässä tapauksessa sillä muunlainen rytmitys ei loisi oikeanlaista tunnelmaa. Lulu tulkitsee kappaleen konstailematta ja juuri sopivan kohtalokkaasti. Saksofoni joka on minulle melkoinen vedenjakajainstrumentti on The Man Who Sold the Worldissa parhaimmillaan. Onneksi 1974 ei oltu vielä keksitty kliinistä kutusaksofonisoundia. 1974 oli musiikillisesti erinomainen vuosi ja tämä kappale sen parhaimmistoa.

Arvosana: 8,0/10

E-17 - Each Time

Artisti: E-17
Kappale: Each Time (1998)
Albumi: The Greatest Hits of the Nineties
Mieleenjäävin lause: "Poppa rumbo rumbo, hey Poppa Joe coconut."

Vaikka ainakin itselle East 17 on poikabändinä jäänyt esimerkiksi Take Thatin ja Backstreet Boysin varjoon ei heidän menestyksensä kaupallisessa mielessä ollut ollenkaan hassumpaa. Itseasiassa East 17 möi 90-luvulla 20 miljoonaa levyä joka on enemmän kuin Take Thatin myymät 19 miljoonaa. Mutta siinä missä Take That onnistui tekemään onnistuneen paluun on East 17 jäänyt ilman mainittavaa comebackmenestystä. 

Brian Harveyn vuoden 1997 huumelausuntokohun jälkeen puhtoinen poikabändi-imago oli mennyttä ja tilannetta koetettiin korjata muuttamalla Tony Mortimerin lähdettyä bändin nimi E-17 muotoon. Päivän sattuman sanelema kappale Each Time oli ensimmäinen uuden nimen alla julkaistu single ja alku olikin lupaava; singlelistan kakkossija bändin kotimaassa Englanissa. Tämän jälkeen menestys kuitenkin ehtyi. Vaikka muistankin vuoden 1998 musiikki-ilmapiirin kohtuullisen hyvin, en silti ymmärrä erityisen hyvin miksi Each Time oli hitti. Kappale on toki tuotettu siististi (jopa kliinisyyteen asti) aikansa amerikkaisen R&B hittislovarikaavan mukaan. Bändin kolmikolta puuttuu se uskottava R&B kutulaulusoundi mikä teki esim. Boyz II Men:sta tämäntyylisten kappaleiden ysärimestareita. Brian Harvey kuulostaa pahimmillaan lammasmaiselta eikä joka tytön unelmaensirakastajalta.

On Each Timella toki paremmatkin hetkensä, kappaleen alku antaa odottaa että luvassa voisi olla ihan ok slovarimeininkiä. Kolmikon laulaessa stemmoja yhdessä kappaleesta tulee mieleen Stay Another Day joka tosin on tätä paljon parempi kokonaisuus. Each Time kaatuu liialliseen yritykseen olla urbaani ja cool vaikka toki on myönnettävä että uuden soundin hakeminen on ollut monille muillekin bändeille hankalaa. Varmasti tälläkin kappaleella on ystävänsä mutta itsessäni se aiheuttaa lievää ärsytystä eikä käy fiilistelyyn.

Arvosana: 4,0/10

The Sweet - Poppa Joe

Artisti: The Sweet
Kappale: Poppa Joe (1972)
Albumi: Blockbuster! The Best of Sweet
Mieleenjäävin lause: "Poppa rumbo rumbo, hey Poppa Joe coconut."

Kun miettii nykyistä hyvin genrepirstaloitunutta mp3 -kuuntelun aikakautta alkaa välillä kaivata yksinkertaisempia aikoja. Äitini nuoruudessa kuunneltiin joko "jytää" tai "purkkaa". Näissäkin oli varmasti omat alaryhmänsä mutta tuollaisena 50-50 jakoperusteena se ei ollut ollenkaan hassumpi. Mutta aina ei ole helppoa karsinoida musiikkia vaikka karsinoita olisi vain kaksi. The Sweet (myöhemmin pelkka Sweet) on tästä hyvä esimerkki. Tämänpäiväinen sattuman sanelema kappale Poppa Joe on päivänselvää purkkaa mutta ei tarvitse mennä monta vuotta bändin tuotannossa eteenpäin ja miettiä vaikkapa kappaletta Set Me Free niin ollaan jo hyvin jytääviä. Loppujen lopuksi kaikenlainen genrerajoitteisuus on vain typerää ja parempi olisi jos jokainen kuuntelisi kaikkea sitä mikä itsestä kuulostaa hyvältä. 

Nicky Chinn ja Mike Chapman kynäilivät valtaosan The Sweetin hiteistä joihin Poppa Joekin kuuluu. Hitin saaminen on varmasti tuntunut bändistä hyvältä vaikka mieltä on varmasti hieman kaihertanut se että kappaleen ovat purkittaneet studiomuusikot eikä bändi itse. Poppa Joe ei kuulosta samalta kuin pari vuotta myöhemmin tulleet glamrockhitit ollen huomattavasti purkkapopimpi kaikin tavoin. Steelpania en muista kovin monessa pophitissä käytetyn mutta se soi varsin mukiinmenevästi tässä muutenkin hieman karibialaiselta kuulostavassa kappaleessa.  

Minun musiikillisessa maailmassani on aina tilaa hyväntuuliselle ja harmittomalle popmusiikille joidenka sanoituksia ei kannata edes alkaa analysoimaan. Aivan kirkkaimpaan kärkeen eivät Poppa Joen eväät aivan riitä, mutta mukavaa kuunneltavaa se on joka tapauksessa. Persoonallinen karibialaissovitus pelastaa kappaleen keskinkertaisuuden mustasta aukosta. Poppa rumbo rumbo!

Arvosana: 6,0/10

Mike Oldfield - Five Miles Out

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Five Miles Out (1982)
Albumi: Five Miles Out
Mieleenjäävin lause: "Five miles out, just hold your heading true."

Mitä erilaisimmat asiat voivat inspiroida muusikoita kappaleita sävellettäessä ja mikä olisi sen parempi inspiraation lähde kuin omat kokemukset? Lentämisestä innostuneen Mike Oldfieldin yksityiskone joutui pahan myrskyn kouriin eikä pahin mahdollinen lopputulos ollut kaukana. Oldfield onnistui taiteilemaan koneensa lopulta turvallisesti maahan ja onnellisena loppuna tapahtumat synnyttivät vuonna 1982 ilmestyneen Five Miles Out -levyn nimikkokappaleen. Tästä alkoi Oldfieldin 80-luvun kaupallisesti menestynein ajanjakso jota kesti Islands -albumiin asti.

Five Miles Out ei ole minulle kappaleena helppo lokeroitava. En tiedä kutsuinko sitä progeksi kuten wikipedia väittää mutta pelkkä rock tuntuisi tässä tapauksessa jotenkin lattealta. Five Miles Out on kuitenkin rokimmasta päästä Oldfieldin tuotantoa monessakin mielessä. Kappaleen tarina myrskyn silmään joutuneesta koneesta ei jää pelkästään sanoituksen kerrottavaksi vaan myös musiikki raivoaa, mylvii, kutsuu apua, menettää toivonsa ja päättää vielä jatkaa taistelua niiden mukana. Vocoderisoitu Oldfieldin ääni vuorottelee Maggie Reillyn aina yhtä miellyttävän laulun kanssa. Muhkeat rumpusoundit sopivat kappaleeseen erinomaisesti eikä kaiken paisuttelun keskellä ole unohdettu rauhoittua hetkeksi mikä onkin Oldfieldille tyypillistä. Hän on aina ymmärtänyt dynamiikan päälle musiikissaan.

Oma suosikkiaikakauteni Oldfieldin tuotannosta osuu vuosiin 1982-1989 ja Five Miles Out edustaa hyvin juuri tuota aikakautta. Mutta oli ajanjakso mikä tahansa, Oldfieldilla on musiikon yksi tärkeimmistä ominaisuuksista: tunnistettava oma soundi. Ja juuri sitä kunnon Oldfieldiahan tämä on. Aineksia on paljon mutta ne ne valittu huolella ja yhdistelmä tarjoaa monipuolisen auraalisen kuunteluelämyksen. Tämän kappaleen kera myrskyn silmä on hyvä paikka.

Arvosana: 7,5/10

Agnetha Fältskog - I Can't Reach Your Heart

Artisti: Agnetha Fältskog
Kappale: I Can't Reach Your Heart (2004)
Albumi: My Colouring Book
Mieleenjäävin lause: "Once I caught a glimpse of your unguarded, untouched heart."

Moni artisti varmasti haaveilee täydellisestä vapaudesta toteuttaa omaa taidettaan juuri niin kuin haluaa. Agnetha Fältskogin paluulevy My Colouring  Book joka julkaistiin vuonna 2004 17 vuoden levytystauon jälkeen oli varmasti tehty niin paljon artistin ehdoilla kuin mahdollista. Levyn idea levyttää coverversioita Agnethan omista nuoruuden suosikeista tuli juuri häneltä. Hän levytti kappaleet hiljalleen omaan tahtiinsa ja valitsi taustalaulajiksi mm. oman tyttärensä Linda Ulvaeuksen. Agnetha päätti itse miten ja kuinka paljon hän albumiaan markkinoi. Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi albumi sai mukavan vastaanoton. Toisaalta pop-historia on täynnä esimerkkejä niin eri tavalla tehdyistä klassikkoalbumeista ettei pelkän albumin tekoprosessin perusteella voi mitenkään kertoa albumin hyvyyttä.

Connie Francis oli yksi Agnethan nuoruuden suosikkiartisteista joten ei ole ihme että hän on coverlevylleen valinnut tulkittavaksi hänen tunnetuksi tekemänsä kappaleen. I Can't Reach Your Heart ei tosin ollut Connie Francisin tunnetuimpia kappaleita, mutta mielestäni coverlevyt joiden kappalevalikoima koostuu vain päivänselvistä valinnoista ja suurista hiteistä  ovat tylsiä. Kun kyseessä on surumielinen balladi mahdottomaksi osoittautuneesta rakkaudesta niin valinnan ymmärtää. Kysehän on juuri osa-alueesta jossa Agnetha on mielestäni parhaimmillaan tulkitsijana.

I Can't Reach Your Heart voisi kuulostaa ilman soundien paljastavaa puhtautta 60-luvun alkupuolen tuotokselta. Modernisointia en tosin sovitukseen kaipaisikaan vaikka kappale onkin ehkä hieman liian salonkikelpoinen. Hillitty orkestraatio antaa tilaa Agnethan äänelle mutta kappaleen suurin heikkous on selkeän huippukohdan puute jossa sitä voisi hyödyntää. The Day Before You Came, yksi kaikkien aikojen suosikkikappaleistani kulkee tasaista tahtia alusta loppuun joten välttämättömiä nostatukset ja paisuttelut eivät toki ole. I Can't Reach Your Heart ei vain ole sanoituksellisesti, musiikillisesti ja sovituksellisesti yhtä mielenkiintoinen. Se on vain kaunis, siististi tehty uusretro balladi jossa ei ole mitään suurta vikaa mutta ei myöskään mitään erityisen innostavaa.  

Arvosana: 5,5/10

Robbie Williams - Supreme

Artisti: Robbie Williams
Kappale: Supreme (2000)
Albumi: Greatest Hits
Mieleenjäävin lause: "Is there tumor in your humor."

Kun Robbie Williams jätti Take Thatin ja julkaisi ensimmäisenä soolosinglenään kehnohkon coverin George Michaelin Freedom -kappaleesta tuskimpa kukaan olisi osannut arvata millaisiin korkeuksiin hänen uransa tulisi vielä nousemaan. Eikä ympyrän sulkeutumista eli paluuta Take Thatiin. Menestys pop-maailmassa vaatii aina myös hieman onnea oikean ajoituksen muodossa, karismaa jotta ura kestää tähdenlentoa pidempään ja hyvät yhteistyökumppanit joka Robbiella oli tuottaja Guy Chambersin muodossa. Pidän itse Robbieta enemmän single- kuin albumiartistina mutta kuka tietää jos uran edetessä tilanne vielä kääntyisikin päinvastaiseksi.

Robbien vuoden 2000 hitti Supreme toimii hääkaavalla: jotakin sinistä, uutta, lainattua ja vanhaa. I Will Survive -lainaa ei voi olla kuulematta, mutta se on ympätty kappaleeseen hyvällä maulla ja taidolla eikä muodostu häiritseväksi. Robbie ei ehkä ole mikään luonnonlahjakkuus räposuudessaan mutta tässäkään kohden kappale ei uppoa vaan miehen karisma pelastaa hänet pohjakosketukselta. Kappaleen kevyt melankolinen vire on sekin onnistuttu naamioimaan samanlaisen kevyen virneen taakse joka tuntuu kulkevan Robbien mukana ihmisenäkin. Supreme onkin maistuva pop-keitos jossa varsin hyvistä aineksista on saatu kokkailtua makoisa kokonaisuus.

Tuntuu aina ikävältä kritisoida hyvää biisiä siitä ettei se ole erinomainen, mutta Robbien tapauksessa kyse on enemmänkin siitä että miehen parhaimmat viisut ovat Supremeakin parempia. Supreme kaipaisi mukavan mutta tasaisen kulkunsa mausteeksi vielä sen yhden osan, elementin tai pienen lisämausteen ollakseen erinomainen. Tiedän olevani hieman kohtuuton, mutta vain siksi että tiedän mihin kaksikko Williams/Chambers parhaimmillaan pystyivät. Mutta nilitys sikseen, Supreme on hyvää poppia joka sopii monenlaisiin fiiliksiin mikä ei ole kovinkaan yleinen ominaisuus. Ja juuri tämä onkin tämän kappaleen suurin vahvuus.

Arvosana: 7,0/10

Titiyo - Right or Wrong

Artisti: Titiyo
Kappale: Right or Wrong (2001)
Albumi: Come Along
Mieleenjäävin lause: "If loving you is wrong, I don't wanna be right."

Titiyo ei ehkä ole sisarusparvensa kuuluisin jäsen, mutta hyvin musikaalinen sisarusjoukko on ehdottomasti kyseessä. Neneh Cherry on Titiyon sisarpuoli ja Eagle-Eye Cherry adoptioveli. Joidenkin albumeiden aukeaminen voi kestää vuosikausia ja Titiyon Come Along on minulle esimerkki tällaisesta. Pidin kovasti Come Along hittisinglestä ja ostin albumin tutustumatta lähemmin muuhun sisältöön. (Nykyään on onneksi helpompi tutustua ennen ostopäätöstä.) Parin kuuntelun jälkeen olin pettynyt sillä levy ei kokonaisuutena ollutkaan aivan ensisinglen kaltainen. Kesti viitisen vuotta ennen kuin tajusin albumin olevan hieno melankolinen kokonaisuus vaikkei siltä erikseen kuunneltuna löydykään muita huippukappaleita kuin nimibiisi.

Päivän kappaleen kuten koko albumin jolta se löytyy ovat tuottaneet Peter Svensson (Cardigans) ja Joakim Berg (Kent). Suoria yhteneväisyyksiä kummankaan bändin tuotantoon ei löydy vaikka toki sen voisi kuvitella pienellä sovittamisella istuvan molempien saman aikakauden albumeille. Right or Wrong on melankolista, hieman riisuttua konepoppia. Kappale polkee tasaisella konerumpubiitillä alusta loppuun mikä ei kuitenkaan tee kappaleesta puisevaa, vain hieman kuivakan. Onneksi mukana on myös melodisia taustaelementtejä (esim. urut) jotka hillitysti käytettynä toimivat tyylikkäästi.

On vaikea kuvitella Titiyoa laulamassa iloisia kappaleita sillä hänen äänessään on annos surumielisyyttä joka ei kuitenkaan mene epätoivon puolelle. Right or Wrong kuten oikeastaan koko Come Along albumi vaativat ainakin henkilökohtaisesti oikean mielentilan toimiakseen. Tämä on harmaiden päivien musiikkia ja niihin hetkiin kun haluaa kuunnella hieman melankolista musiikkia muttei masentua. Kappale on tuotettu hyvin vaikka jotakin pientä jää silti kaipaamaan. Kertosäkeen sanailu on toki näppärää mutta tarttuvuutta ja koukkuja olisi toivonut silti enemmänkin. Joskus on hankala arvostella erikseen kappaletta joka on levyltä joka on parempi kuin osiensa summa. 

Arvosana: 6,0/10

Within Temptation - Our Solemn Hour

Artisti: Within Temptation
Kappale: Our Solemn Hour (2007)
Albumi: The Heart of Everything
Mieleenjäävin lause: "Sanctus espiritus."

Hollantilainen Within Temptation pysyi hyväksi havaitsemallaan linjalla neljännellä albumillaan The Heart of Everything. Vaikka albumista saattoikin jäädä tunne että samat jutut tehdään eri nimillä uusiksi se ei kuitenkaan ollut vielä se yksi samanlainen albumi liikaa. Bändin "se" juttu oli kuitenkin riittävän persoonallinen ja vahva kestämään hieman toistoakin. Onko muutosta sitten tulossa vai ei on minulta vielä kuulematta sillä maaliskuussa 2011 ilmestynyttä konseptialbumi The Unforgivingia en ole vielä tullut hankkineeksi.

En ole koskaan ollut mikään suuri metallimusiikin ystävä ja genre uppoaakin minulle vain joko kevennettynä vaikkapa sinfonisen metallin muodossa tai sitten koneilla maustettuna eli industrialina. Yhdenkään Within Temptationin biisin kuullut tietää kumpaan ryhmään he kuuluvat. The Hear of Everything oli hieman kuunteluväsymystä aiheuttava albumi ja nimibiisin lisäksi vain Our Solemn Hour erottui joukosta. Toisen mailmansodan taistelua Britanniasta sivuava teema on mukavaa vaihtelua ja kappaleessa kuullaankin pätkiä Winston Churchillin puheesta sekä erilaisia taistelun ääniä. Sharon den Adel pääsee esittelemään äänensä parhaat puolet ja muukin bändi kuulostaa hieman inspiroituneemmalta kuin samalla albumilla keskimäärin.

Tämänkaltaiset hieman kikkailevat biisit voivat usein kaatua liialliseen konstailuun mutta Our Solemn Hour välttää nämä sudenkuopat. Historialliset puhelainat ja taistelun äänet ovat sopivan lyhyitä osiota maustamassa kokonaisuutta ja piristämässä kappaletta. Kitarasoolo soi hyvin yhdessä konekivääriäänien kanssa vaikkei muuten erityisen muistettava olekaan. Kappale on melko muhkea soundeiltaan mutta kaikki elementit on saatu miksattua riittävän hyvin yhteen ilman tunnetta korvaähkystä vaikka hetkittäin ehkä mennäänkin niillä rajoilla. Our Solemn Hour on kelpo biisi ja osoitus siitä että pienellä lisämäärällä kunnianhimoa voidaan usein saada parempi lopputulos.

Arvosana: 7,5/10