Sheryl Crow - Light in Your Eyes

Artisti: Sheryl Crow
Kappale: Light in Your Eyes (2004)
Albumi: The Very Best of Sheryl Crow
Mieleenjäävin lause: "Talk to the one who gave you all the light in your eyes."

Vuoden pimeimpänä päivänä suurin osa valosta tulee jostakin muualta kuin taivaalta. Niinpä onkin sopivaa että tämänkertainen satunnaisvalittu kappale on Sheryl Crown Light in Your Eyes. Kyseessä on toinen single Crown vuonna 2004 julkaistusta kokoelma-albumista The Very Best of Sheryl Crow. Siinä missä ensimmäinen singlejulkaisu oli First Cut Is the Deepest lainabiisi, niin Light in Your Eyes oli Crown omaa sävellystuotantoa joka oli tehty yhdessä John Shanksin kanssa. Crown mukaan innoitus oli saatu George Harrisonin My Sweet Lordista ja sen voikin kuulla eritoten kitaroista. Tässä kohti onkin varmasti jo selvää ettei esikuvan tasolle ole voitu päästä, mutta ei kyseessä ole mikään häpäisykään.

Miestäni Shery Crow on parhaimmillaan huolettomissa ja iloisissa poprockralleissa, vaikka toki hän on osunut maaliin myös hieman tummempisävyisissä tulkinnoissaan. Näin leppoisan kipaleen ollessa kyseessä ei tekisi mieli olla negatiivinen, mutta jostakin syystä ensimmäisenä tulee mieleen mitä tästä kappaleesta puuttuu. Light in Your Eyes ei ole tarpeeksi iskevä päästäkseen sille tasolle että se alkaisi soimaan päässä satunnaisina hetkinä, eikä se pysty luomaan samanlaista tunnereaktiota kuin vaikkapa esikuvana ollut My Sweet Lord. Hyvänä puolena siinä onkin ainoa heikkous minkä tästä pystyn keksimään. Näinkin positiivinen kappale tulee tarpeeseen eikä tämäntyylinen iloisuus ala ärsyttämään ainakaan minua.

Katso eteenpäin sillä paras on vasta tulossa, ole kiitollinen kaikista hyvistä asioista elämässäsi ja pidä ne lähelläsi. Siinä on sanomaa kerrakseen yhdelle kevyelle poprallille. Kirarat ovat yhdistelmä nykyaikaista radioystävällistä tuotantoa pienellä annoksella retroilua. Tämä pienikin annos riittää maustamaan Light In Your Eyesin paremmaksi vaikka Sherylin ääni onkin ehkä miksattu hieman liian taakse. Hitusen vähemmän kiillotusta ja enemmän analogista rosoa olisi voinut lisätä charmia. Mutta kaiken kaikkiaan kyseessä on mukava biisi juuri satunnaiskuunteluun, sillä eihän tästä voi tulla kuin paremmalle tuulelle.

Mukava lopettaa tämän vuoden sattuman sanelemat tähän 52:een eli tämän vuoden keskimääräinen tahti oli arvostelu per viikko. Ehkäpä pukki tuo lisää vaihtoehtoja arvontakoriin jotka voivat jo ensi vuonna päätyä tänne arvosteltavaksi. Sattuman saneleman hyvää joulua ja uutta vuotta, palataan asiaan tammikuussa.

Arvosana: 6,5/10

Whitney Houston - I'm Every Woman

Artisti: Whitney Houston
Kappale: I'm Every Woman (1992)
Albumi: The Bodyguard OST
Mieleenjäävin lause: "I'm every woman, it's all in me."

Random play haluaa näköjään jakaa pop-diivoille vuoroja tasatahtiin, sillä Celine Dionin saatua kaksi arvostelua lyhyelle aikaa nyt on Whitney Houstonin vuoro tasoittaa tilit. Samalla tosin tuntuu että sama vika mikä sai aikoinaan luopumaan väliaikaisesti Winampista soitto-ohjelmana vaivaa yhä eli satunnaissoiton liian pieni vaihtelu. Amarokin satunnaissoitto oli paljon Winampia parempaa, mutta valitettavasti kyseinen ohjelma on Windows -alustalla liian raskas ja jähmeä. Kyllähän maailmaan toisto-ohjelmia mahtuu, joten täytynee tutustua tarjontaan ja etsiä uusi vaihtoehto.

Whitneyn Houstonin versio Chaka Khanin vuoden 1978 läpimurtohitistä I'm Every Woman julkaistiin singlenä 1993. Vuosi on sama jolloin aloin aktiivisesti kuunnella musiikkia ja muistan tämänkin soineen silloin radioaalloillamme. Houstonin versiosta tuli suurempi hitti kuin Khanin alkuperäisestä, mutta tästä ei varmaankaan syntynyt kaunaa. Mainitseehan Houston Chakan nimen biisissä ja Khan on myös biisin musiikkivideolla. Khanin 70-luvun discopoljento on vaihtunut sujuvasti 90-luvun alun houseen. Rauhallinen intro on vain tyyntä myrskyn edellä, sillä kun vauhtiin päästään I'm Every Woman laukkaa samalla biitillä vauhdikkaasti loppuun asti. Soundillisesti tämä on vanhentunut varsin hyvin ja näin 20-vuotta myöhemmin kuulostaa toki vanhalta muttei parasta ennen päiväänsä ohittaneelta.

I'm Every Womanin tyylikäs toteutus on kaksiteräinen miekka. Toisaalta hiottu ja hienostunut tuotanto sopii hyvin Whitney Houstonin imagoon ja tyyliin. Mutta jos halutaan laulaa naisena olemisen hienoudesta niin siihen kuuluu myös särmää ja ne ovat tässä tapauksessa huolillisesti hiottu pois. Jos otetaan vertailuun hieman samankaltaista aihetta sivuava kappale eli Aretha Franklinin Think (epäreilu vertailukohta, tiedetään) niin on selvää kumpi tuo sanoman paremmin esille. Mutta tuskimpa I'm Every Womania on alunperinkään tarkoitettu kantaaottavaksi. Tyylikästä, edelleen tanssittavaa mutta ei sitä kaikkein tarttuvinta ja mieleenjäävintä tuotantoa. Kimaltava koukku on olemassa mutta se ei ole terävä.  

Arvosana: 6,0/10

Texas - Move In

Artisti: Texas
Kappale: Move In (1999)
Albumi: The Hush
Mieleenjäävin lause: "Invite me to a party, hang some colour on the walls."

Jokaisella on varmasti omat väärinkuullut biisinsä ja niitä tuntuu kertyvän vain enemmän vuosien varrella. Tästä yksi versio on myös se että on kuullut kappaleen oikein, muttei usko siihen. Esimerkkinä edellisestä olkoon Abban One Of Us, jonka kohta "And so I dealt you the blow.." tuli kuultua alusta asti oikein, mutta ajattelin että siinä lauletaan oikeasti varmasti jotakin muuta. Ajattelin kyseessä olevan fyysisen iskun kun taas olisi pitänyt tajuta että kyse oli henkisen pommin pudottamisesta. Muutaman kerran kappaleen sanoitus on muuttunut huonommaksi kun on tajunnut kuulleensa sen väärin. Omat korvat ovat loihtineet jotakin hienoa lauseesta joka sitten olikin jotakin ihan muuta. Oma lukunsa ovat sellaiset vieraskieliset biisit joissa väkisin kuulee omasta mielestään suomenkielisen lauseen tai sanoja. Tatun Ty Soglasnan kertosäe kääntyy aina päässäni sanoiksi "mikset lastaa(kkaan)".

Tässä kohti lukijani varmaan arvaakin jo että tämänkertaiseen random playn arpomaan biisiin liittyy väärinkuuleminen. Texasin Move In löytyy bändin viidenneltä albumilta joka julkaistiin vuonna 1999. Hankin levyn joko ilmestymisvuonna tai sitä seuraavana, joten olen kuullut kyseisen kappaleen lauseen väärin tämän arvostelun kirjoituspäivään asti. Ensimmäisen säkeistön lause joka oikeasti menee: "Hang some colour on the walls" on kääntynyt päässäni tähän asti muotoon: "There's condom on the floors." Oma tulkintani on tehnyt kappaleesta ehkä jopa rohkean mutta kyseessä olikin jotakin ihan muuta. Onneksi kyseessä ei missään sanoitustulkinnallisessa muodossa ole lempibiisini Texasin tuotannosta joten mitään tärkeää ei ole pilattu.

Move In on kokonaisuutena liian junnaava ja tasapaksu sillä tuntuu että yksi ja sama rytmi kuljettaa kappaleen alusta loppuun. Tämä voisi olla loistava tehokeino jos kyseinen rytminpätkä olisi yksinkertaisuudessaan nerokas mutta niin ei ole. Ei ole koskaan hyvä merkki jos kertosäe on biisin heikoin osa. Näin valitettavasti on päässyt käymään, sillä fiilis paranee huomattavasti aina kun kertosäkeestä päästään muihin osiin. Sharleen Spiteri tekee parhaansa laulaessaan herkästi ja sensuellisti mutta näistä aineksista ei vain pysty taitavinkaan tulkitsija kokkaamaan musiikillista korvaherkkua. Ensimmäinen säkeistö on kuin traileri johon on koottu leffan parhaat pätkät ja huonon elokuvan tapauksessa traileri on paljastanut jo kaiken näkemisen arvoisen. Ensimmäinen minuutti riittää siihen että Move In on paljastanut olevansa keskitason alapuolella oleva semisensuelli mutta tylsä biisi.

Arvosana: 4,5/10
Kuuntele Move In Spotifysta

Howard Shore - Lothlórien / Lament for Gandalf (feat. Elizabeth Frazer)

Artisti: Howard Shore
Kappale: Lothlórien / Lament for Gandalf (feat. Elizabeth Frazer) (2001)
Albumi: Lord of the Rings: Fellowship of the Ring OST
Mieleenjäävin lause: "Mithrandir, Mithrandir, A Randir Vithren."

J.R.R. Tolkienin fantasiakirjallisuuden virstanpylväät nousevat taas varmasti puheenaiheeksi kun Hobitti saa kolmiosaisen filmatisointinsa. Edellinen trilogia oli hieno ja sen jälkeen olikin seuraavana jouluna tyhjä olo kun ei ollutkaan uutta eeppistä elokuvaa mitä mennä katsomaan. Vaikka monet tuntuvat nettikeskusteluissa olevan kyynisempiä lastenkirjamaisemman Hobitin kääntymisestä elokuvamuotoon, olen itse hyvin varma että saamme yhtä hyvän filmatisoinnin siitäkin kuin Taru Sormusten Herrasta sai. Peter Jackson osaa luoda Tolkienin maailman elävänä valkokankalle ja tälläkin kertaa elokuvan musiikista vastaa Howard Shore. Niinpä sattuma ajoittikin sopivasti valitessaan tällä kertaa raidan Sormusten Herra leffatrilogian ensimmäisen osan soundtrackiltä.

Soundtrackeissa on aina haasteensa kun musiikki irrotetaan elävästä kuvasta. Tämä ei koske elokuvissa olevaa musiikkia jota ei ole luotu elokuvaa varten vaan nimen omaan kerrontaa tukemaan sävellettyjä teoksia. Lothlórien toimii elokuvassa hienosti kuvastaen sitä tunnetilaa minkä yhden päähenkilön (väliaikainen) poismeno aiheutti. Shore on luonut hienon ja hillityn äänimaiseman ja kaikki paisuttelu on jätetty vähäiseksi. Jopa laulukin on utuista ja tuntuu tulevan jostakin kauempaa. Lothlórien etenee hyvin rauhallisesti ja tuntuu neljän ja puolen minuutin mittaansa pidemmältä.

Näin irrallisesti kuunneltuna Lothlórien ei ole albuminsa parasta antia. Kun kappale alkoi soida nextin painamisen jälkeen en muistanut siitä mitään. Ja minä sentään kuuntelin kahden ensimmäisen elokuvan soundtrackeja lähes joka päivä opinnäytettä tehdessäni vuonna 2004. Lothlórien on tehty samalla korkealla laadulla kuin kaikki muukin trilogian musiikki, mutta se ei vain ole sieltä tarttuvimmasta tai mieleenjäävimmästä päästä. Näissä tapauksissa tuntuu lähes ikävältä että arvosana täytyy antaa pelkästään kappaleelle itselleen ilman siihen liittyviä muita ansioita. Lothlórien soi hyvin elokuvassa, istui sopivasti albumikokonaisuuteen olematta sen parasta antia muttei näin irrallisena ole kuin sujuvaa taustamusiikkia.

Arvosana: 5,0/10

Celine Dion - My Heart Will Go On

Artisti: Celine Dion
Kappale: My Heart Will Go On (1997)
Albumi: Let's Talk About Love
Mieleenjäävin lause: "You're here, there's nothing I fear."

Lokakuu sai Celine Dion arvostelunsa joten marraskuukin halusi omansa (ja kiitos random playn sai). My Heart Will Go On on varmasti tuttu suurimmalle osalle mahdollisista tämän blogin lukijoista. Vuoden 1998 parhaiten myynyt single on kaikkien aikojen myyntistalla hienolla sijalla yhdeksän. 15 miljoonaa myytyä singleä on huima myyntimäärä, jonka lähelle on päässyt viime vuosina vain Black Eyed Peas I Gotta Feeling hitillään. 90-luvulla hyvin toiminut myyntikaava oli myydä slovari elokuvan yhteydessä, esimerkkikaksikkoina vaikkapa Bodyguard - I Will Always Love You (Whitney Houston) ja (Everything I Do) I Do It For You (Bryan Adams) - Robin Hood varkaiden ruhtinas. Mutta Titanic elokuvan yhteyteen liitetty My Heart Will Go On oli tämän ilmiön silloinen huipentuma vaikka samaa kaavaa yritettiin vielä hyödyntää myöhemminkin.

My Heart Will Go On on itselleni hieman ristiriitainen kappale. Se ei toisaalta kuulu aivan Celine Dion biisien kärkilistalleni, mutta toisaalta sen ansiot ovat ilmeiset. Samalla tavalla kuin edellisen arvostelun James Brown klassikko I Got You (I Feel Good), myös tämä Celine Dion klassikko on saanut paljon voimasoittoa osakseen. Se soi yhä säännöllisesti tietyilla radiokanavilla mutta onneksi sitä ei tietääkseni ole valjastettu mainoskäyttöön. Kate Winslet on avoimesti kertonut inhoavansa biisiä koska se liitetään häneen vaikka hän ei olekaan sen esittäjä. Celine itsekin on kertonut välillä olevansa hieman väsynyt suurimman hittinsä esittämiseen vaikka samalla onkin ylpeä sen menestyksestä.

Missä piilee My Heart Will Go Onin voima? Siinä ei ole samanlaista huippukohtaa kuin vaikkapa I Will Always Love Youssa tai All By Myselfissa mutta toisaalta sen tunnetaso on keskimäärin edellämainittuja korkeampi. Celine laulaa My Heart Will Go Onin hieman eri tavalla kuin minkään muun laulunsa. En ole musiikin asiantuntija, mutta ehkä voisi sanoa että laulutapa on hieman normaalia klassisempi ja kohtalokkaampi. Kappale soljuu kaunisti eteenpäin rauhallisempia ja voimallisempien kohtien välillä ja se kaivattu nostatuskin saadaan loppuun. Loppuvenytys on hieno johtaen viimeisen hymähdykseen joka päättää biisin parhain päin. Sanoitus varmasti hyötyy yhteyksistä Titanic -elokuvaan muttei ole sen yhteyden varassa.

Ainekset ovat siis kieltämättä hyvät, mutta se tärkein eli ajoitus lienee suurin syy My Heart Will Go Onin menestykseen. 90-luku oli slovareiden kulta-aikaa mutta tälle vuosituhannelle tultaessa niiden suosio selvästi laski. Yhdistettynä hittielokuvaan ajoitus osui täydellisesti kohdalleen ja kappaleen menestys oli varmasti  yksi tekijä joka taittoi hiljalleen samankaltaisten biisien menestykseltä selän. Mutta tunnustettava on että vaikka olen kuullut tämän suurhitin monen monta kertaa, en silti vaihda kanavaa tai hyppää sen yli. Minun on myös vaikea kuvitella että kukaan voisi tulkita tätä Celine Dionia paremmin (Sarah Brightmanin cover on tosin ok), mikä on aina klassikon statuksen omaavan biisin tunnusmerkkejä. Mutta nyt päätän arvostelun tähän ennen kuin joku tässä ohutseinäisessä talossa luulee naapurinsa seonneen kun kuuntelee My Heart Will Go Onia repeatilla yli puoli tuntia.

Arvosana: 7,0/10

James Brown - I Got You (I Feel Good)

Artisti: James Brown
Kappale: I Got You (I Feel Good) (1965)
Albumi: Classic James Brown - Universal Masters Collection
Mieleenjäävin lause: "I feel nice, like sugar and spice."

Tietyt klassikkobiisit ovat lähes mahdottomia välttää. Suurinta osaa ei toki haluaisikaan, mutta vaarana on että kappaleen hienous kärsii jos sen kuulee jatkuvasti radiossa, mainoksissa, elokuvissa ja vastaavissa. Tällä kertaa kohdalle osuneen klassikon olen kuullut radiosta, televisiosta, mainoksista (ainakin jotakin keittiövälineitä) ja lähes kaikista musiikkia käyttävistä medioista useita kertoja. I Got You (I Feel Good) on myös ollut samplauksen kohteena kuten suurin osa muistakin James Brown klassikoista. Vaikka hypettäminen ja ylisanat ovat aina hieman vaarallisia, niin tässä tapauksessa lienee turvallista sanoa että kyseessä on ikivihreä klassikko joka ei kuole niin kauan kun musiikkia soitetaan.

Ensikosketukseni James Browniin lienee ollut Rocky IV ja siinä esitetty Living in America. 80-luvulla en vielä kuunnellut aktiivisesti musiikkia, mutta tuokin vähemmän tärkeä osa James Brownin laulukirjasta jäi silti mieleeni. I Got You sen sijaan jäi ensi kertaa mieleeni Simpsonien jaksosta jossa James Brown vieraili. En muista missä vaiheessa laulua käytettiin meillä mainosmusiikkina mutta mielikuvissani kappaleen kanssa pyörii keittiövälineitä ja hedelmiä. Kiitos näistäkin mielikuvista kaupallisten tiedotteiden suunnittelijat. Jos urheilijoista sanotaan että he ovat tietyssä vaiheessa parhaimmillaan niin James Brown oli sitä taatusti vuonna 1965. Tämän todistaa sekin että I Got You on omassa lajissaan huippusuoritus.

50- ja 60-lukujen äänityksissä minua joskus vaivaa niiden heikko tekninen taso. En tarkoita tällä ajankuvaan kuuluvia asioita sillä esimerkiksi monolla on tehty hienompaa musiikkia kuin surroundäänillä ikinä. Tarkoitan joissakin kappaleissa esiintyvää korkeaa kohinatasoa ja hieman latteaa äänikuvaa. I Got You sen sijaan kuulostaa raikkaalta, ilmavalta ja siinä on myös yksi vähiten itseäni ärsyttäviä saksofonisooloja. Torviosaston mahti on luonnollisesti läsnä kun James Brownin tuotannosta on kyse ja muutenkin kaikki muusikot tekevät hienoa jälkeä kautta linjan.

Mutta luonnollisesti I Got Youn kuningas on soulin suurvisiiri Brown itse. Maailmasta varmasti löytyy orkestereita jotka soittavat tämän yhtä hyvin, muttei yhtään vokalistia joka kykenisi samantasoiseen tulkintaan. En voi olla pitämättä tavasta jolla kuuntelijaa tartutaan kurkusta ensimmäisestä wow -kiljaisusta alkaen aina viimeiseen torventörähdykseen. Kaikki turha on jätetty pois ja kokonaisuus on vähärasvainen muttei mauton. Niinpä ikävä kyllä ainoaksi huonoksi puoleksi jääkin kappaleen ylikäyttö kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Ilman sitä antaisin mielelläni ainakin yhtä paremman arvosanan mutta kyllä tämä näinkin tuntuu vielä hyvältä.

Arvosana: 7,5/10

Whitney Houston - I Bow Out

Artisti: Whitney Houston
Kappale: I Bow Out (1998)
Albumi: My Love Is Your Love
Mieleenjäävin lause: "I bow out, I won't be hanging around baby."

Jos Whitney Houston ei olisi menehtynyt vuoden 2012 helmikuussa uskon että hän olisi voinut tehdä toisen tulemisensa lähivuosina. Tämä tietenkin olettaen että ne syyt mitkä päättivät hänen päivänsä ennenaikaisesti olisivat muuttuneet paremmiksi. Kun on myynyt jossakin vaiheessa 170 miljoonaa levyä niin uudestaan suosioon pääseminen ei ole mahdotonta, sillä vanhat hitit eivät lakkaa soimasta ja niiden nostalgia-arvo tuppaa kasvamaan ajan myötä. Nyt valitettavasti Whitney Houstonille kävi samalla tavalla kuin Michael Jacksonillekin eli toinen tuleminen tapahtui poismenon kautta josta pääsevät nauttimaan vain perikunnat.

Ensimmäinen suuri konsertti jossa kävin oli Whitney Houston Hartwall Areenalla lokakuussa 1999. Tämän päivän sattuman sanelemaa sinä iltana ei muistaakseni kuultu eikä kyse ei ollut yhdestäkään My Love Is Your Love -albumin viidestä singlelohkaisusta. En muista I Bow Outia mistään erityisestä syystä, sillä minun piti kuunnella se kertaalleen läpi ennen kuin muistin sen. Kun tekijänä on Diane Warren kappaleen voisi olettaa olevan ysärislovari, mutta tällä kertaa kyse onkin keskitempoisesta R&B keinutuksesta 90-luvun lopun tyyliin. Toki Warrenille tyypillisesti tälläkin kertaa rakkaus on dramaattista ja suuria tunteita täynnä mutta nyt se on juuri päättynyt. Päähenkilö ei enää kestä nykyistä suhdetta ja lähtee siitä pois sillä mitta on tullut täyteen.

I Bow Outin suurin ongelma on se ettei se saavuta kliimaksia missään vaiheessa. Ehkä ratkaisu on tehty tyylikkyyden vuoksi mutta vain Cyberpunkissa tyyli tulee ennen tarkoitusta. Jokaisen sydänsärkytarinan ei toki tarvitse olla Whitout You tai Goodbye To Love mutta tämänkaltainen tasainen nytkytys on neljä ja puoliminuuttisena hieman liikaa. Perinteisenä popparina  haluan sen palkinnon lopussa. Whitney laulaa hyvin  pidäteltynäkin ja kertosäkeen kulku taustalaulujen vuorotellessa hänen kanssaan on parasta mitä I Bow Out tarjoaa. Itse olisin feidannut kappaleen loppuun ennen neljää minuuttia ja tulos olisi ollut vähemmän kuunteleväsymystä aiheuttava. Nyt se on tyylikäs, taskulämmin eikä mitenkään erityisen mieleenjäävä.

Arvosana: 5,0/10

Vacuum - Science of the Sacred

Artisti: Vacuum
Kappale: Science of the Sacred (1997)
Albumi: Plutonium Cathedral
Mieleenjäävin lause: "Programming the naked, civilized I am."

Olen huomannut että ne cd-levyt jotka ostin ensimmäisten joukossa tai sanotaan vaikka että ensimmäisen viiden vuoden aikana kun aloin kuuntelemaan musiikkia ovat minulle erityisiä. Myöhemmin hankituista albumeista en muista milloin ja mistä olen ne hankkinut, eikä niihin näin ollen liity muistoja. 90-luvulla ostin suurimman osan cd-levyistä Oulusta koska silloisen kotipaikkakuntani levytarjonta oli surkeaa.

Oulusta ostin myös Vacuumin debyyttialbumi Plutonium Cathedralin joka onkin yksi kaikkien aikojen suosikkialbumeistani. Vacuum ei ole bändeistä helpoiten lähestyttävimpiä ja bändin johtohahmo Alexander Bardkin on ollut myöhemmin sitä mieltä että bändi oli hieman liian korkealentoinen ja jäykähkö. Tämä ei ole ikinä haitannut minua ja Vacuum on itselleni yksi niistä bändeistä joita en vertaisi ikinä muihin.

Science of the Sacred sai kunnian olla kakkossingle meilläkin radiosoittoa saaneen I Breathen jälkeen. En muista ikinä kuulleeni Vacuumia radiosta I Breathen jälkeen Suomessa lukuunottamatta sitä kertaa kun itse soitin sitä opiskelujen yhteydessä radiossa ollessani. Science of the Sacred on jylhää konepoppia jonka hallitsevin elementti on Mattias Lindblomin vuoroin rauhallinen ja vuoroin mahtavan voimallinen laulu. Oma tulkintani kappaleen sanoituksesta on että se kertoo siitä kuinka tiede ottaa uskonnon paikan ihmisten elämässä. Olen aina pitänyt klassisesta popin tehokeinosta hiljaa-kovaa-hiljaa-kovaa-hiljaa ja se on myös käytössä tässä kappaleessa. Toki paino on rauhallisempitempoisilla osilla mutta parhaiten mieleen jäävät silti kohdat jossa Mattias kajauttaa ilmoille komeaa paatosta ja siirtyy sen jälkeen portaattomasti rauhallisempaan.

Onneksi kohdalle osui Plutonium Cathedralilla ollut versio, sillä Science of the Sacred päätyi myös yhtyeen kakkosalbumille Seance at the Chaebol lyhennettynä ilman hienoa minuutin mittaista instumentaalioutroa. Lähes yhtä tärkeä kuin Mattiaksen laulu ovat myös rummut jotka yhtä lailla luovat biisiin voimaa ja ryhtiä. Science of the Sacred on luultavasti niin hyvä biisi kuin on mahdollista ilman tarttuvaa kertosäettä. Kyllähän kappaleesta toki toistuva kertosäe löytyy mutta se ei ole varsinaisesti mikään korvamato. Tämän biisin vahvuus löytyykin kokonaisuudesta ja sen mieltäylentävästä voimasta. 15 vuoden aikana olen ehtinyt kuulla tämän monta kertaa, mutta yhä Science of the Sacredin alkutahdit aiheuttavat itselleni sen "yes!" -efektin kun tajuaa mikä laulu on tulossa. Ja jos se ei ole hyvän ja aikaa kestävän biisin mitta niin mikä sitten? Ja kyllä, syyllistyn usein outron ilmarumpalointiin. (Joka ikävä kyllä musiikkivideosta jää uupumaan.)    

Arvosana: 8,0/10

Celine Dion - Alone

Artisti: Celine Dion
Kappale: Alone (2007)
Albumi: Taking Chances
Mieleenjäävin lause: "And now it chills me to the bone."

Viime kuukaudet ovat olleet tähän blogiin arpoutuneen tarjonnan suhteen varsin coverpainotteisia. Tämänkertainen cover on herättänyt ristiriitaisia tunteita kuten yleensä aina jos popdiiva tarttuu johonkin rockimpaan materiaaliin. Celine Dion on kunnostautunut aiemminkin rockklassikoiden kanssa, sillä hänen versionsa AC/DC:n You Shook Me All Night Longista valittiin Total Guitar -lehden äänestyksessä kaikkien aikojen huonoimmaksi coveriksi. Minusta naistulkinta ko. biisiin oli tuore ja erilainen vaikka toki rokkipoliisien reaktio ei yllättä. Jos joskus aloittaisin toisen blogin voisin tehdä sen vaikka aiheesta: "500 coveria jotka ovat mielestäni huonompia kuin Celine Dionin You Shook Me All Night Long". 

Heartin Alone on varmasti yksi ikonisimpia kasaristadionrockin kulmakiviä. Juuri tällaiset klassikot ovat biisejä joihin varmasti monen mielestä kenenkään ei kannattaisi kajota. Mutta toisaalta Heart ei ollut ensimmäinen joka levytti tämän Billy Steinbergin ja Tom Kellyn hengentuotteen. Joten Heart onnistui tekemään esimerkillisen hyvän coverin josta tuli "se" versio. Mutta sen jälkeen kun joku on jo lyönyt kunnarin, mitä jää jäljelle niille jotka tahtovat yrittää lämmittää tähteitä? Celine Dion teki tempun aiemmin Power of Love tulkintansa kanssa josta oli jo vahva ja tunnettu versio Jennifer Rushilta. Mutta onnistuuko sama Alonen kanssa?

Ei ja ehkä. Kaupallisesti Celinen Alone ei menestynyt kehuttavasti toisena singlenä (kolmantena jossakin osissa maailmaa) vuoden 2007 Taking Chances albumilta. Heartin versio taas oli heidän suurin hittinsä. Heartin versio on tietenkin mielestäni parempi, onhan sitä vaikea voittaa ja 80-luvun stadionit ovat muutenkin sopivampi ympäristö tälle kuin nolkytluvun Las Vegas. Mutta, tällä tulkinnalla on omat ansionsa ja oikeutensa olla olemassa. Liiasta siloittelusta ja särmän puutteesta voisi toki syyttää jos alkuperäinen olisi rosoinen autotallirock, mutta kun Heartinkin versio on tarkasti puleerattu tukkalakantuoksuinen stadionslovari niin miksi syytellä suotta? Tuotannollisesti Celine Dionin levyt ovat aina hyvää tasoa eikä tämäkään tee poikkeusta. Dynamiikkaa voisi olla enemmänkin, mutta sen puute on nykyajan helmasyntejä.

Ymmärrän hyvin syyn julkaista rokimpi single vuonna 2007, sillä tämä vuosituhat ei ole ollut hyvä sentyylisille voimaballadeille joilla 90-luvun popdiivat hallitsivat listoja. Alone onkin valittu ehkä juuri siksi että saataisiin mukaan tyylillisesti jotakin Celinen kultakaudelta 80-luvun käärepaperiin piilotettuna. Mietin olisiko Celine tulkinnut tämän paremmin vähän yli 20-vuotiaana vai tällä hieman ajan myötä karheutta saaneella äänellään? 20-vuotiaan tulkinnassa olisi ollut enemmän aitoa nuoruuden pakahdusta ja hieman kanadanranskalaisaksenttia. Toisaalta ehkä pieni iän tuoma särmä toimii tässä kohden paremmin. 

Tuottajana toiminut ex-Evanescence Ben Moody olisi saanut sovittaa Alonen hieman Heartin versiosta enemmän poikkeavaksi sillä nyt se on saanut ehkä aiheestakin syytteitä liiallisesta samankaltaisuudesta. Artisti itse onnistuu mielestäni näissä puitteissa laulutulkinnassaan hyvin, varsinkin biisin herkemmissä osissa. Celine Dionin versio Alonesta on mukiinmenevä tulkinta, mutta hänen onnistuneiden covereidensa joukossa se jää heikompaan osastoon. Varsinkin sovituksellisesti olisi tarvittu raikkaampaa näkemystä mutta  Celine Dionin faneille tämä versio varmasti kelpaa. Ja ehkä muillekin jotka ajattelevat covereiden olevan kunnianosoituksia eikä aikaisempien versioiden häpäisemistä.

Arvosana: 5,5/10

Hilton McRae - Knowing Me, Knowing You

Artisti: Hilton McRae
Kappale: Knowing Me, Knowing You (1999)
Albumi: Mamma Mia! Original Cast Recording featuring the songs of ABBA
Mieleenjäävin lause: "No more carefree laughter, silence ever after."

Tulin aikoinaan ostaneeksi monia Abbacovereita sisältäviä levyjä, mutta sitä mukaa kun niiden määrä levyhyllyssä kasvoi, kynnys ostaa uusia kasvoi samaa tahtia. Vaikka Abba ehti 10 vuoden aktiiviuran aikana levyttää runsaasti musiikkia lähes albumi per vuosi tahtiin, niin suurin osa covereista on kuitenkin niitä Abba Goldista tuttuja suurimpia hittejä. Kun kyse on lempiyhtyeestäni niin lienee luonnollista etten pidä yhtään coveria alkuperäisen veroisena. Rehellisyyden nimissä parhaat coverit sentään pääsevät tallomaan alkuperäisten kantapäitä. Valitettavasti tämänpäiväinen yrittäjä ei onnistu Knowing Me, Knowing Youn tulkinnassa Evan Dandoakaan paremmin.

Abban kunnianpalautus tapahtui vuonna 1992 kun aika oli kypsä uuden sukupolven löytää bändi ja vanhojen fanien tulla ulos kaapista. Itsenikin voitaneen laskea tuon aallon faneihin. Seuraava aalto tuli Mamma Mia! -musikaalin myötä 90-luvun lopussa ja pienempi toinen aalto elokuvaversion myötä 2008. En ole ikinä nähnyt musikaalia mutta elokuvaversio on harmitonta hupia joskin laulusuoritusten taso on siinä hyvin kirjava. En oikeastaan tiedä miksi aikoinaan ostin Lontoon näyttämömusikaalin alkuperäisversion soundtrackin. Ehkä olin kiinnostunut miltä musikaali kuulosti koska silloin ei ollut vielä Youtubeja ja vastaavia. En ole ko. levyn ylin ystävä ja siitä löytyy vain muutama mielenkiintoinen yksityiskohta jotka eivät osu Hilton McRaen laulamaan Knowing Me, Knowing Youhun.

Hilton McRae on skotlantilainen veteraaninäyttelijä joka on tehnyt pitkän uran niin näyttämöllä (Mamma Mia!, Miss Saigon) kuin elokuvissakin (Jedin paluu, Ranskalaisen luutnantin nainen). Voi olla että hänen tulkintansa Knowinging Me, Knowing Yousta toimii näyttämöllä paremmin kuin levyllä mutta pelkästään kuuntelemalla tulee aivan liian musikaalimainen vaikutelma. McRaen ääni ei ole kaikkein voimakkain tai sävykkäin ja voinkin hyvin uskoa hänen bravuurinsa olevan enemmän satiirin ja avant garden puolella. 

Uskon tämän version tarkoituksena olleen tehdä siitä hyvin yhteislaulettava jolloin yleisö pääsee helposti mukaan. Ongelma vain on että minä harvoin tulen laulaneeksi (ala-asteen musiikinopettajakin sanoi että laulan kuin harakka) edes tarttuvimpien rallien mukana. Ehkä vika onkin siinä, että tällaiset soundtrackit ovat enemmänkin katselukokemuksen mieleenpalautuksia varten ja juuri tämä kokemus minulta puuttuu. Koska jotakin hyvääkin täytyy aina sanoa niin hyvä biisi tietää mittansa ja tästä onkin tajuttu tehdä yli minuutin alkuperäistä lyhyempi. Knowing Me, Knowing You on alkuperäisversiona klassikko, mutta tässä muodossa voin suositella sitä korkeintaan vain musikaalin teatterissa nähneille.    

Arvosana: 4,5/10

Love & Devotion - Welcome To My World

Artisti: Love & Devotion
Kappale: Welcome To My World (1997)
Albumi: So Good
Mieleenjäävin lause: "If you think you can treat me like a child, welcome to my world."

Olen aiemmissa arvosteluissani maininnut että 90-luvulla uuteen musiikkiin tutustuminen oli vielä paljon vaikeampaa kuin nykyään. Yksi lähde josta sain monia vinkkejä mahdollisesti kiinnostavasti musiikista oli Abbamail -sähköpostituslista. Tämänpäiväinen sattuman sanelema on levyltä jonka ostin pelkästään siksi että tarpeeksi moni ihminen tuolla listalla kehui sitä. Kyseessä on ruotsalaisen dancepop naisduo Love & Devotionin Welcome To My World albumilta So Good. Jos nimi ei soita mitään kelloja, ei hätää, sillä en muista ko. yhtyeen musiikkia ikinä kuulleeni meillä radiosta levyn ilmestymisvuonna 1997. Love & Devotionin ura jäi yhden albumin mittaiseksi, mutta he onnistuivat myymään kultaa Australiassa, Tanskassa ja Etelä-Afrikassa. Eli siis sen verran että jos bändi olisi ollut suomalainen, meillä olisi puhuttu maailmanvalloituksesta.

Lähin vertailukohta Love & Devotionille voisi olla vaikkapa Taikapeili sillä erotuksella ettei jälkimmäinen laulanut englanniksi. Samaan kepeään iloluonteiseen 90-luvulla suosiossa olleeseen dancepopgenreen molemmat voidaan helposti laskea. Toinen vertailukohta voisi olla Ace of Base jolta Welcome To My Worldin dancereggaebiitit on varmasti omaksuttu. Welcome To My World on tuotannoltaan ja tyyliltään hyvin ruotsalainen mikä ei minun tapauksessani ole miinus mutta kun kappale herättää näin paljon vertailua toisiin, onko se omaperäinen vai liukuhihnadancea? 

Welcome to My World on ehkä taustoiltaan varsin tyypillistä ysäridancea, mutta mikä nostaa sen keskiverron yläpuolelle ovat lauluharmoniat. Se syy miksi ihmiset aikoinaan Abbamail postituslistalla kehuivat Love & Devotionia olivat Abbavaikutteet niin lauluharmonioissa kuin kappalerakenteissakin. Todisteena saaduista vaikutteista voidaan pitää sitä että laulajakaksikko kuului ennen Love & Devotionia Abbatribuuttibändi Waterloohon. 

Pia Hillgard ja Maria Frennberg eivät tietenkään ylitä esikuviaan, mutta heillä on persoonallinen laulusoundi ja heidän äänensä sopivat hyvin yhteen. Tästä tulee väkisinkin hyvin vertailurikas arvostelu, sillä kappaleen sanoitus muistuttaa varsin paljon I Will Survivea sillä erotuksella että Welcome To My Worldissa on jo päästy ohi "first I was afraid, I was petrified" -vaiheesta. Eli kelvottomalle tuoreelle ex:lle annetaan huutia eikä häntä kaivata enää takaisin. Maailma kuuluu eron jälkeen taas naiselle eikä miehelle. Aiheestaan huolimatta Welcome To My World on iloista ja kesäistä tanssipoppia josta tulee hyvälle tuulelle. On eri asia matkia suoraan kuin käyttää luovasti hyviä vaikutteita ja tässä tapauksessa kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Arvosana: 7,0/10

Kojo - Nuku pommiin

Artisti: Kojo
Kappale: Nuku pommiin (1982)
Albumi: Best of the Nordics (Eurovision Song Contest)
Mieleenjäävin lause: "Jos joku nakkaa, ydinkakkaa kohta tänne Eurooppaamme."

Pitäisi osata kuunnella kieltämme ulkomaalaisen korvin jotta tietäisi miltä tämänpäiväisen laulun kaltaiset kuulostavat heidän korvissaan. Kielemme poikkeaa suuresti valtaosasta muita eurooppalaisia kieliä mutta toisaalta vironkin kiellä on saatu parempi sijoitus Euroviisuissa kuin suomeksi. Ainoa voittommekin on otettu englannin kiellä ja maskien takaa.

Kojon Nuku pommiin edusti Suomea Euroviisuissa Isossa-Britanniassa Harrogatessa vuonna 1982. Tuloksena oli nolla pistettä ja viimeinen sija ollen viisuhistoriamme huonoin tulos koska mikään muu maa ei jäänyt tuonna vuonna pisteittä. Ironisesti sekä voittaja että viimeiseksi jäänyt biisi käsittelevät rauhaa kun voittajaksi pääsi Länsi-Saksan Nicole hempeällä rauhanballadillaan. Kojon lähestymistapa aiheeseen ei olisi voinut olla paljoa erilaisempi. Euroviisut on aina koetettu pitää vapaana politiikasta ja niinpä Kojon tapa kritisoida kylmän sodan aikaista asevarustelua oli tuhoon tuomittu alunkin alkaen.

Nuku pommiin on erikoinen hybridi viisuorkestraatiota ja rockbiisiä. Mielestäni se voisi toimia paremmin joko puhtaana rokkina tai sitten pömpöösinä viisuorkesterisovituksena. Samalla tavalla olisi pitänyt olla joko täysin tosissaan tai pistää kokonaan läskiksi. Nyt kappaletta kuunnellessa ei voi olla koskaan täysin varma onko Kojo tosissaan vai leikkiikö hän vakavilla asioilla. Mitään hävettävää tai nolottavaa tunnetta Nuku pommiin ei kuitenkaan ainakaan itselleni aiheuta koska kyse on vain siitä että itse kappale ei ole erityisen hyvä. Tässäkin tapauksessa toivoisin että voisin kammota tai vihata tätä tai sitten rakastaa mutta nyt korviin kuuluu vain vaimea papatin tussahdus eikä kunnon tykinlaukausta.

Arvosana: 4,0/10

Roxette - Opportunity Nox

Artisti: Roxette
Kappale: Opportunity Nox (2003)
Albumi: The Pop Hits
Mieleenjäävin lause: "I'm living in a box but I'm out when opportunity nox."

Roxetten Opportunity Nox julkaistiin vuoden 2003 The Pop Hits -kokoelman uutena biisinä. Single ei tehnyt suuriakaan aaltoja maailmalla mutta sai yllättäen kehuja ja menestystäkin bändin kotimaassa Ruotsissa. Opportunity Noxin julkaisu sijoittui vaikeaan aikaan Roxetten historiassa sillä Marie Fredriksson taisteli syöpää vastaan. Niinpä singlen promootio jäi vähälle eikä kappaleella kuulla hänen ääntään kuin vähän. Musiikkivideokin tehtiin poikkeuksellisesti animaatioksi. Toki jokaisella Roxetten albumilla on aina ollut biisejä joilla Per Gessle ottaa vokaalivetovastuun vaikka varsinkin bändin alkuaikoina hän ei luottanut omaan ääneensä niin paljon kuin nykyään.

Jokaisen elämässä on varmasti ollut hetki jolloin joku tai jokin kolahtaa todella kovaa aivan yllättäen. Opportunity Nox kertoo juuri tällaisesta hetkestä kun poika retkahtaa tyttöön. Kun motivaatio löytyy niin silloin täytyy tarttua tilaisuuteen ja ottaa riskejä joita ei muuten tekisi. Sanoitus ei kerro saiko tarina onnellisen lopun joten se jää yhden tilanteen ja tunnetilan kuvaukseksi. Roxette julkaisi uransa kakkosvaiheen (1999-2003) aikana monta hyvää singleä mutta Opportunity Nox jää vertailuissa keskinkertaisten joukkoon. Kappale on toki menevä ehkä jopa liiankin kanssa sillä joku pieni hidasteluväliosa olisi voinut tehdä terää. Marien puuttuminen vaivaa kappaletta, sillä voisi hyvin kuvitella että The Look -tyylinen vuorolaulelu olisi tehnyt biisistä kertaluokkaa paremman.

Hetkittäin Opportunity Noxissa kuulee häivähdyksiä 70-luvun glamrockista ja tämä Gesslelle tyypilliseen loppusointujen viljelyn lisäksi ovat biisin parasta antia. You - hairdo - used to -tyyliset loppusoinnittelut ovat häpeämättömän yksinkertaisia mutta ne ovat aina tehonneet minuun. Tässäkään ei tosin päästä esimerkiksi Crush On You -tason hullutteluun joten Roxetten parhaasta jäädään myös siinä. Ei paha, ei hyvä, mutta helppoa kuunneltavaa.

Arvosana: 5,5/10

Tracey Ullman - Breakaway

Artisti: Tracey Ullman
Kappale: Breakaway (1983)
Albumi: 20th Century Hits For a New Millennium: 40 Hits 1980-1984
Mieleenjäävin lause: "Breakaway-breakway-breakaway."

Mietin hyvän coverin luonnetta edellisessä blogipäivityksessäni ja yksi mahdollinen piirre oli se että löydetään unohdettu tai muuten täysin menestyksettä jäänyt raita ja tehdään siitä hitti. Random play tarjosikin heti perään loistavan esimerkin kun kohdalle sattui englantilaislähtöisen koomikko Tracey Ullmanin kasarihitti Breakaway. Breakawayn levytti alunperin Irma Thomas vuonna 1964 singlen b-puoleksi, mutta tuolloin kappaletta ei ottanut tilastojen mukaan soittolistoilleen yksikään radio eikä se noussut ainoallekaan viralliselle myyntilistalle. Tällaisesta ajan virtaan hukkuneesta biisistä olikin Tracey Ullmanin varmasti herkullista lohkaista 19 vuotta myöhemmin UK listan nelossijalle yltänyt hitti. Ajoitus oli oikea sillä nostalgia kurottaa yleensä juuri edellisen vuosikymmenen yli ja 80-luvulla haikailtiin 60-luvun soundeihin.

Ikäiseni ja vanhemmat muistanevat meilläkin televisiossa pyörineen Tracey Ullman Shown jossa mm. Simpsonit tekivät ensiesiintymisensä. Vasta paljon myöhemmin sain tietää kyseisen komediennen omaavan myös laulajan uran. 80-luvulla en ollut vielä kiinnostunut musiikista ja Breakawayn ilmestymisvuonna 1983 olin vasta kuusivuotias. Breakaway kumartaa hyvinkin paljon 60-luvun tunnelmiin ja eron huomaa lähinnä puhtaammista soundeista. Breakawayn sanoitus ei liene kappaleen tärkeintä antia mutta se kertoo usein kerrotun tarinan jossa tyttö ei pääse pahasta pojasta eroon vaikka haluaisi. Kovin suurta surua tämä ei tunnu aiheuttavan sillä kappale on hyvin nopea ja kepeä eikä taatusti mollisuossa lahoava uppotukki.

Tracey Ullmanin hieman ohut nenä-ääni sopii hyvin tämänkaltaiseen kepeilyyn varsinkin kun tulkinnallisesti ei olla kovin tosissaan. Eikä tarvitsekaan sillä Breakawayta ei ole tehty sydänsuruissa rypemistä varten vaan tunnelmannostattajaksi. Biisi laukkaa hengästyttävää tahtia alusta loppuun ja tietää oikean mittansa kestäen vain hieman yli kaksi ja puoli minuuttia. Joskus on toimiva ratkaisu tehdä biisi joka on kuin yhtä kertosäettä alusta loppuun vaikka vaarana on se että biisistä tulee kuin purkka josta lähtee äkkiä maku. Breakaway on sopiva yhdistelmä nostalgiaa, hauskuutta ja hyvää meininkiä. Se ei ole klassikkojen klassikko mutta se saa minut hymyilemään puolen tunnin repeatilla kuuntelunkin jälkeen mikä on näin lyhyelle biisille hyvä saavutus.

Arvosana: 6,5/10

Boney M - Still I'm Sad

Artisti: Boney M
Kappale: Still I'm Sad (1977)
Albumi: Gold
Mieleenjäävin lause: "Still I'm sad."

Hyvin valitut lainabiisit voivat viedä bändin tai sooloartistin pitkälle tai ainakin auttaa alkuun. Toki olisi hyvästä että luovuutta riittäisi uusienkin tuotosten tekemiseen, mutta musiikkihistoria on täynnä sen verran nerokkaita covereita ettei lainabiisin käyttöä voi mitenkään tuomita. Aina ei kannata valita versioitavakseen sitä ilmeisintä historian suurhittiä, sillä todennäköistä on että alkuperäisversio on niin vahva että se varjostaa kaikkia muita myöhempiä tulkintoja. Niinpä onkin hyvä löytää joku suhteellisen tuntemattomaksi jäänyt pikkuhitti tai joku omansa aikansa päiväperhoksi jäänyt teos. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa Annie Lennox No More I Love You's -coverillaan vuodelta 1995.

Boney M ei vierastanut lainabiisien käyttöä ja yksi esimerkki on tämänkertainen random playn valinta Still I'm Sad vuodelta 1977. Kappale on alunperin brittirockbändi The Yardbirdsin albumiraita ja kahden singlen b-puoli vuodelta 1965. En usko ikinä kuulleeni alkuperäistä eikä se tämän arvostelun kirjoittamisen kannalta ole oleellistakaan. Boney M sai suurimmat hittinsä discoaikakauden tanssittajillaan, mutta heidän albumeilleen mahtui toki rauhallisempaakin tavaraa. Still I'm Sadin Yksinkertainen sanoitus ei paljasta selvästi kaipuun syytä kuin hieman vihjaten mahdollisesta kaukaisesta rakkaasta. Boney M:n tunnistettavimman naisäänen Liz Mitchellin tulkinta pääsee tässä haikeassa biisissä oikeuksiinsa. Mitchell löytää juuri oikean tasapainon eikä hän kuulosta täysin surun murtamalta mutta tulkinnassa on silti oikea määrä kaihoa.

Mieskuoro (Frank Farian?) joka laulaa mmm- ja aaah-taustoja on toinen tärkeä osa Still I'm Sadin haikean tunnelman luonnissa. Tällä kertaa arpa osui oikeaan aikaan sillä tämänkaltainen tunnelma sopii hyvin juuri sateiseen syysiltaan. Kertosäkee heikkous tai sen puute täytyy omasta mielestäni laskea miinuspuoleksi. Vaikka toki on tunnustettava että juuri nimilause "Still I'm Sad" ja kappaleen aloittava "See the stars come joining down from the sky" ovat ne mieleenpainuvimmat kohdat. Meillä on siis kelpo laulutulkinta, hyvä alku ja keskinkertainen kertosäe joka kuitenkin jotenkin jää mieleen. Kokonaisuus on siis kuin ruoka joka ei kuulu lempiruokiin, ei ole inhokki mutta jonka nauttii mielellään ja siitä voi jäädä jopa hyvä maku suuhun hetkeksi aikaa.

Arvosana: 6,0/10

PMMP - Maria Magdalena

Artisti: PMMP
Kappale: Maria Magdalena (2005)
Albumi: Kovemmat Kädet
Mieleenjäävin lause: "Vanno, rakkaani että et muuta haluaisikaan kuin likaiset käteni."

PMMP:n kehityskaari on kahden viimeisimmän albumin myötä mennyt sävyllisesti yhä synkimpiin ja tummempiin vesiin. Eron huomaa varsinkin kun hankin juuri kokoelman täydennykseksi bändin debyyttialbumin Kuulkaas enot! Hieman raakile mutta selvästi innostunutta energiaa täynnä oleva ensilevy sisältää jo merkit tulevasta kuten hyvän debyytin kuuluukin. Toivoisin kuitenkin ettei bändi unohda mukavasti aiempia levyjä rytmittäneitä rokkiralleja ja huumoripläyksiä tulevilta levyiltään. Minulla ei ole mitään "patteriin hirttäytymis" -teemoja vastaan kunhan niillä ei täytetä koko levyä.

PMMP:llä on useampi biisi joka jakaa nimen toisen tunnetun biisin kanssa olematta silti cover. Paula Vesalan sanoittama Maria Magdalena jakaa nimensä lukuisten biisien kanssa joita esittäneet esimerkiksi Mana Mana ja Sandra. Nimessä olevan Raamatun Uuden Testamentin henkilön nimi on muuten nykyisessä käännöksessä Magdalan Maria. Tässä voisikin olla jollekin biisinikkarille mahdollisuus olla ajassa kiinni ja tehdä uudempaa nimimuotoa käyttävä biisi.

Maria Magdalena on hieman alakuloissävytteinen biisi olematta kuitenkaan synkkä. Tarkasteltuani sanoitusta huomasin löytäneeni taas yhden väärinkuulemani sanoituksen. Lauseen joka oikeasti menee: "Puu kaltereihin asti ulottuu.." on tähän asti mielessäni mennyt: "Kuu kaltereihin asti ulottuu.." Kuu joka heijastaa valonsa vain kaltereihin asti muttei sisälle kuulosti mielestäni hienolta joten ikävää että kyseessä olikin vain puu. Maria Magdaleenan suurin vahvuus on heijaava itämainen "junnauslaulu" vaikka samalla se paljastaa heikkouden joka on hieman liian täyteenahdettu äänimaailma. 'Elementtien vähentäminen olisi voinut toimia muissakin kohdin kuin alussa. Tai sitten olisi pitänyt sisällyttää biisiin yksi väliosa jossa pistetään ranttaliksi. (Jokainen PMMP:tä kuunnellut tietäänee mitä tarkoitan.)

Sanoitus kuuluu niihin joista en saa kestävää otetta koska se on vain pieni hetki laulun henkilön elämää puristettuna vähän alle viiteen minuuttiin. Toki kaikkien biisien ei tarvitse kertoa kokonaista tarinaa alusta loppuun ja ratkaisemattomuus sopii omalla tavallaan näin maalailevaan tunnelmaan. Maria Magdalena kuuluu niihin lauluihin joita on vaikeahko arvosanoittaa. Mutta koska se ei kuulu siihen PMMP:n tuotannon parhaimmistoon joita poimin erikseen kuunneltavaksi ollen kuitenkin kelpo esitys on se haarukoitavissa.

Arvosana: 6,0/10

The Cardigans - Choke

Artisti: The Cardigans
Kappale: Choke (1996)
Albumi: First Band on the Moon
Mieleenjäävin lause: "We'll choke on it and die."

The Cardigansin First Band on the Moon -albumi oli yksi niistä lukemattomista albumeista jotka odottivat pitkään ostoslistalla. Talous antaa myöten ostaa tietyn määrän levyjä ja 90 prosenttissa levyistä odotan muutenkin että ne tippuvat midpriceksi. Tietyt levyt ovat pakko-ostoksia ja ne ostetaan heti kun hinnan muodostama kipukynnys on ohitettu. Mutta tämän ryhmän perässä tulee joukko levyjä, jotka kyllä kiinnostavat, mutta joihin kohdistuu jokin pieni epäilyksen häivä. Joidenkin albumien täkybiisit ovat puolestaan jääneet usein soiviksi klassikoiksi joten niiden ostaminen tuntuisi vähemmän palkitsevalta. Alanis Morissetten Jagged Little Pill on esimerkki albumista joka on ollut ostoslistalla harkinnassa ilmestymisestään lähtien. Viimeksi viime viikolla pidin albumia kädessäni levyosastolla mutta jälleen kerran ostopäätös jäi tekemättä, sillä olinhan juuri laittanut levyjä tilaukseen netistä.

Länsinaapurin popylpeys The Cardigans teki pienen paluun konserttikiertueen muodossa vuonna 2012, mutta ikävä kyllä ainakaan näillä näkyminen uutta levyä ei ole luvassa. Täytyykin siis tyytyä ruotimaan vanhaa tuotantoa vuoden 1996 First Band on the Moon -albumin päätösraita Choken muodossa.

Olen joskus lukenut mielipiteen jonka mukaan suomalainen ja ruotsalainen melankolia poikkeavat toisistaan sillä tavoin että ruotsalaisessa on aina jonkinlainen valonpilkahdus joukossa. Edellämainitun sanoja voisikin käyttää Chokea teoriansa tukena, sillä vaikka kariutuvaa suhdetta ruotiva sanoitus onkin melankolinen, se ei ole täysin toivoton. Joskus asiat kaatuvat siihen että usko loppuu ja ne tarvittavat sanat juttuvat kurkkuun molemmilta. Sitten suhde vain kuolee hiljaa mutta tässä tapauksessa varsikin musiikki maalaa tarinaan hieman surkuhupaisiakin sävyjä.

Choke ei ole aivan yhtä retroa kuin edeltäneen Life -albumin kappaleet keskimäärin, mutta siinä on silti mausteena samoja 60- ja 70-lukujen kaikuja. Pidän siitä kuinka kappale on tehty kulkemaan ilman suuria nousuja ja laskuja mikä sopii yhteen sanoituksen henkisesti hieman turran päähenkilön kanssa. 90-luvun Cardigansille tyypillinen pieni ilkikurisuuskin on annosteltu hieman pienemmällä lusikalla mikä on tässä tapauksessa hyvä ratkaisu. Nina Persson onnistuu "vähemmän on enemmän" tyylisessä tulkinnassaan hyvin muodostaen kuvan tytöstä jonka surua jokainen poika haluaisi olla helpottamassa jos vain osaisi. Choke ei ehkä ole Cardigansin musiikillinen merkkipaalu, mutta osoittaa heidän hyvän tasonsa joka on näkynyt heikkojen lenkkien vähyytenä jokaisella heidän albumeistaan.

Arvosana: 6,5/10

Beastie Boys - Slow and Low

Artisti: Beastie Boys
Kappale: Slow and Low (1986)
Albumi: Licensed To Ill
Mieleenjäävin lause: "Like a volcano I erupt."

Adam "MCA" Yauchin menehdyttyä keväällä 2012 on Beastie Boysin tulevaisuus jäänyt avoimeksi. Ainakin välittömästi kuoleman jälkeen annetuissa haastatteluissa jäljelle jäänyt kaksikko epäili ettei Beastie Boys nimellä tulee enää uutta vaikka he saattaisivat tehdä jotakin yhdessä tai julkaista loppuvuodesta 2011 äänitettyjä julkaisematta jääneitä biisejä. En ole tutustunut bändin ehkä viimeiseksi jääneeseen Hot Sauce Comittee Part Twohon joten en tiedä kuinka hieno bändin joutsenlaulu oli, mutta tämän päivän biisi on puolestaan hiphop Beastie Boysin alkutaipaleelta vuoden 1986 klassikkoalbumilta Licensed To Ill.

Slow and Low oli alunperin tarkoitettu Run-D.M.C:n kakkosalbumille mutta se jätettiin kuitenkin lopullisen julkaisun ulkopuolelle. Beastie Boys piti biisistä ja sai luvan tehdä siitä oman versionsa. Alunperin Run-D.M.C:n suuhun tarkoitetut riimittelyt sopivat hyvin myös Beastie Boysien suuhun ja hieman vähemmän humoristisena tuotoksena tasapainottaa sopivasti koko albumia. Kuten ajankohdan hopille oli tyypillistä rumpukone nakuttaa paljaita biittejä joidenka päälle räpätään mutta tällä kertaa mukaan ei ole eksynyt sampleja muusta musiikista. Slow and Low on nimensä mukainen sillä tahti on varsin rauhallinen mutta meno ei ole silti kevyttä.

Sanoituksessa on uhoa kuten tässä kohti asiaan kuuluukin ja luonnollisesti myös bändin ja sen jäsenten nimet tulevat mainituksi. Uho ei kuitenkaan ole koskaan ollut Beastie Boysin tapauksessa liian vakavasti otettavaa mikä on hyvä sillä poseeraus ja turha uhma ei kiinnostaisi ainakaan minua. Loppujen lopuksi Slow and Low on varsin simppeli tapaus, kolmikko sylkee riimejä vähän yli kolme ja puoli minuuttia kertoen kuinka kovan menon he saavat aikaan ja kuinka kaikki siitä pitävät. Jään kaipaamaan hieman sitä vinksahtaneempaa puolta Beastie Boysista eikä kyseessä ole muutenkaan bändin kaikkein paras tuotos. Biitti hakkaa, beastit riimejä viskoo, tää bloggaaja keskivertoo arvosanaa kiskoo.

Arvosana: 5,0/10

One More Time - Turn Out The Light

Artisti: One More Time
Kappale: Turn Out The Light (1992)
Albumi: Highland
Mieleenjäävin lause: "Just turn out the light."

Uuden musiikin löytäminen oli vielä 90-luvulla paljon vaikeampaa kuin nykyään. Tietynlaista musiikkia kuuli radiosta ja televisiosta ja jotkut lehdetkin kirjoittivat ulkomaisesta pop-musiikista mutta siihen se jäi kunnes Internet tuli apuun. Liityin Abbamail -nimiselle sähköpostilistalle joka oli 90-luvulla hyvin aktiivinen. Abbakeskustelun lisäksi siellä puhuttiin myös kaikista Abbaan liittyvistä bändeistä, soolourista ja vastaavista. Ostin monta levyäkin sokkona vain sillä perusteella että niitä tarpeeksi moni sähköpostilistalainen kehui. Yllättävää kyllä suurin osa tuolla perusteella ostetuista levyistä oli todella hyviä eikä suoranaista hutiostosta tullut tehtyä. Joidekin kehuista huolimatta päivän biisin sisältävä levy tosin olisi ollut huti mutta sain sen käsiini vasta muutama vuosi takaperin jolloin postituslistakin oli jo lakkautettu.

One More Time oli yksi Abbamail sähköpostilistalla usein mainituista yhtyeistä. Olihan bändissä Abban Benny Anderssonin poika Peter Grönvall ja yhtye tuli kolmanneksi Euroviisuissa vuonna 1996. Ennen viisuilua One More Time sai hitin lennokkaalla Highland -kappaleellaan vuonna 1992 joka nousi listäykköseksi kymmenessä maassa. Ikävä kyllä Highland nimeä kantanut albumi ei tuottanut muita hittejä ja päivän biisi Turn Out The Light sai kyseenalaisen kunnian olla albumin flopannut kakkossingle. Highland on albumi joka seisoo täysin nimibiisinsä varassa ja oli tuossa vaiheessa ilmeisesti jonkinlainen vahinko. Muun albumin tuotanto on ainakin nykykorviin tunkkaista eivätkä biisitkään jää mieleen. Turn Out The Light edustaakin koko albumia nimibiisiä lukuunottamatta oikein hyvin niin pahassa kuin.. ..pahassa.

Turn Out The Light yrittää olla jonkinlaista kevyt new age hempeilyä, mutta siitä puuttuu niin synteettinen mystiikka kuin lemmen loistekin. Nanne Grönvall on parhaimmillaan soolouransa kaltaisissa räpätätibiiseissä eikä hänen äänen sovi yhtä hyvin rauhallisempaan musiikkiin. Turn Out The Light on miksattu ja tuotettu ärsyttävän tukkoisen kuuloiseksi ja syntikkasoundit kuulostavat vanhahtavilta ottaen huomioon että julkaisuvuosi oli 1992. Abban vuoden 1981 Visitors albumin syntikat ovat kestäneet paljon paremmin aikaa kuin tämän kappaleen. Tässäkään tapauksessa ei siis ole pojasta polvi parantunut. Tekele jumputtaa alusta loppuun samaa puuduttavaa tahtia ja koska periaateenani on että joka biisistä täytyy löytää jotakin hyvää ja huonoa niin sanotaan hyväksi puoleksi vaikka mukiinmenevät taustalaulut. Onneksi tarinalla on onnellisempi loppu ja vuoden 1996 Den Vilda/Living In a Dream oli sävellyksellisesti ja tuotannollisesti paljon parempi kokonaisuus.


Arvosana: 3,0/10

Celine Dion - Prayer

Artisti: Celine Dion
Kappale: Prayer (2002)
Albumi: A New Day Has Come
Mieleenjäävin lause: "So let children remember the sun."

Celine Dionin uran menestyspiikki osui 90-luvun loppupuolelle My Heart Will Go Onin muodossa. Toki koko 90-luku oli hänelle supermenestyksekäs mutta kuten aina uusi vuosikymmen tuo aina uudet haasteet artisteille. Vaikkei Celine olekaan aivan samalla tavalla päässyt aivan popmaailman kirkkaimpaan kärkeen on hän onnistunut pitämään uransa raiteillaan ja nauttinut tasaisesta menestyksestä. Verrattuna 90-luvun diivakilpasiskoihin (Mariah Carey, Whitney Houston) hänen uransa tai yksityiselämänsä ei ole pohjannut missään mielessä.

A New Day Has Come albumi oli Celine Dionille vuonna 2002 paluu useamman vuoden äitiysloman jälkeen. Albumi otettiin meilläkin kultalevyn arvoisesti vastaan ja eritoten albumin nimibiisi sai paljon radiosoittoa. Sattuman valinta ei kohdistunut levyn sinkkubiiseihin vaan yhteen hieman ylipitkänkin albumin rivibiiseistä. Kun kappaleen aiheena on lapset tai rauha tulee mieleen lähinnä Euroviisut ja kolmeen minuuttiin puristettuna Prayer sopisikin viisulavalle. On loogista että tuore äiti laulaa rukousta kaikkien maailman lapsien puolesta eikä Celine ajaudu tulkinnoissaan koskaan hakoteille.

Jos minulla on jotakin ongelmaa Prayerin suhteen niin se johtuu kappaleen yllätyksettömyydestä. Pidän taustakuorosta ja pieni nostatuskohtakin piristää hieman kappaletta mutta silti toivoisin että mahtipontisuusruuvia olisi väännetty kireämmälle. Viisi ja puoli minuuttia on liikaa mittaa tälle neljän ollessa ehkä se pituus jonka Prayer olisi paremmin jaksanut kantaa.

Celinen albumit ovat aina studioteknisesti hyvää työtä joiden ainoa kauneusvirhe ovat olleet ne 2000-luvun alussa Sonyn kopiosuojauksella pilatut. Prayerkin on kasattu laadukkaasti ja yllätyksettömyydestä huolimatta palkinto saadaan lopun nostatuksen muodossa jota jo ehdinkin kehua. Tosin kun tietää Celinen pystyvän All By Myselfin tasoiseen lemmentuskanpurkaukseen jää Prayer siinäkin mielessä kädenlämpöiseksi. Prayer kestää kuuntelua eikä ärsytä mutta tuskimpa tulen sitä ikinä erikseen poimimaan kuunneltavaksi.

Arvosana: 5,5/10

Mike Oldfield - Silhouette

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Silhouette (2008)
Albumi: Music of the Spheres
Mieleenjäävin lause: Instrumentaali

Mietin ennen next napin painamista mahtaisiko minulta löytyä mitään meneillään oleviin Lontoon olympialaisiin liittyvää mutta en saanut mieleeni mitään. Hetken aikaa olin hieman närkästynyt kun random play heitti Mike Oldfieldin viimeisimmiltä Music of the Spheres -albumilta kappaleen Silhouette, mutta kun avasin blogin muistin että Oldfieldhan esiintyi kisojen avajaisissa. Tubular Bells soi osana Underwoldin tekemää 85 brittibiisin miksausta ja Oldfield itse esitti avajaisissa kappaleet Tubular Bells (ei toki kokonaisuudessaan), Far Above the Clouds ja In Dulci Jubilo.

Silhouette on senkaltainen äänitaustamattokappale että jos sen nimi mainittaisiin niin en saisi sitä varmasti päähäni. Music of the Spheres on hyvin yhtenäinen teos joten varmasti saisin tietynlaisen osuvan mielikuvan, mutta yksittäisenä biisinä Silhouettessa ei ole mitään erityistä tai mieleenjäävää. Tällaiselle rauhalliselle ja kauniille instrumentaalille on aikansa ja paikkansa. Silhouette soi taustalla häiritsemättä ja se tuo mieleeni hetken 80-luvulta kun lentokoneen noustessa koneessa soitettiin pianoversiota Memorysta.

Kaksi instrumenttia nousevat muita enemmän esiin ja ne ovat Oldfieldin soittama akustinen kitara ja tunnelmaa luova piano. Puhaltimetkin saavat oman hetkensä äänimaton päällimmäisinä. Silhouette on hyvin perinteistä tämän päivän klassista musiikkia niin hyvässä kuin pahassakin. Siinä on mielenkiintoisena yksityiskohtana pieniä kaikuja Oldfieldin 70-luvun lopun Incantations -albumista. Plussaa täytyy antaa dynamiikasta, sillä hiljaisissa kohdissa Silhouette on oikeasti hiljainen. Silhouette on pätevää, kaunista, ei kovin omaperäistä, taiten tehtyä ja hitusen tylsää mutta helposti kuunneltavaa.

Arvosana: 5,0/10

Frida - The Face

Artisti: Frida
Kappale: The Face (1984)
Albumi: Shine
Mieleenjäävin lause: "You didn't know what to say so you are going away."


Fridan Abbanjälkeisen soolouran toisen englanninkielisen albumin tuottajan piti olla sama kuin ensimmäisenkin, mutta Genesiskiireet estivät Phil Collinsia tarttumasta puikkoihin toista kertaa. Niinpä Shine albumi levytettiin Ranskassa vuonna 1984 Steve Lillywhiten toimiessa tuottajana. Frida halusi edellistäkin albumia enemmän etäisyyttä Abbamaiseen poppiin joten Shinesta tuli hyvin moderni ja aikansa uusimpia soundeja hyödyntävä. Tämän päivän kuulijalle tämä on mielestäni sekä vahvuus että heikkous. Albumi huutaa kantta myöten vuotta 1984 mikä ei välttämättä ole huono asia, mutta kyse on enemmänkin palasta tiettyä musiikillista ajanjaksoa kuin ajattomasta klassikosta.


The Face ei tullut valituksi singleksi Shine albumilta, mutta sillä oli silti varsin nimekäs tekijäkaksikko. Säveltäjä Daniel Balavoine oli yksi Ranskan pidetyimmistä laulaja-lauluntekijöistä ennen tapaturmaista kuolemaansa vuonna 1986. Myöskin jo edesmennyt Kirsty MacColl joka vastaa The Facen sanoituksesta kynäili monia hittejä 80- ja 90-luvuilla ollen lisäksi Steve Lillywhiten puoliso (1993 asti) laulaen monilla hänen tuottamillaan levyillä. The Face kertoo tarinan laukkunsa pakkaavasta naisesta joka poistuu miehen elämästä vähin äänin. Tarina on kerrottu monessa muussakin laulussa vuosien varrella mutta tietyt teemat ovat luonnollisesti runsaammin käytettyjä kuin toiset. Ihmiset kohtaavat, rakastuvat ja sitten usein myös lopulta eroavat ja musiikki tulkitsee koko tämän kirjon miljoonin eri versioin.


The Face ei kuulu suosikkeihini Fridan englanninkielisestä soolotuotannosta. Vika ei ole artistissa, sillä Frida ottaa kappaleesta irti sen minkä pystyy ja luo ne vähät mielekiintoiset hetket tulkinnallaan mitä tästä tuotoksesta löytyy. Vika ei ehkä ole niinkään biisissä kuin minussa itsessäni. Tahtoisin tällaiset erobiisit mahtipontisempina, paatoksellisimpina ja jopa surullisempina. Toki The Facen tarina suhteesta joka vuosien varrella menetti kipinänsä on omaperäisempi ja ehkä realistisempikin kuin tuo edelläoleva toiveeni. Ehkä aihe oli Fridalle itselleen läheinen, sillä Shine albumilta samaa aihetta käsitteli myös Slowly. En ole myöskään kasari-ihminen (vaikka kirsikat siitäkin kakusta löytyy) joten The Facen kylmänpöyheä äänimaailma ei ole täsmäsuunniteltu minua varten. Tiivistettynä: Kelpo tulkinta, keskinkertainen biisi. 


Arvosana: 5,0/10