sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Depeche Mode - Never Let Me Down Again

Artisti: Depeche Mode
Kappale: Never Let Me Down Again (1987)
Albumi: The Singles 86>97
Mieleenjäävin lause: "Promises me I'm as safe as houses as long as I remember who's wearing the trousers."

Pieni pakkokuuntelu voi joskus olla hyvästä. Opiskeluaikoina asuin opiskelija-asuntolassa joka oli entinen hotelli. Naapurihuoneessa asui varsin fanaattinen Depeche Mode -fani joka ei juuri muuta kuunnellutkaan ja huonosti äänieristetty asuntola varmisti sen ettei mitään jäänyt kuulematta. Pienen paikkakunnan ainoassa menomestassa opiskelijat lähtivät keskiviikkoiltaisin bilettämään ja tietenkin tuo sama naapurihuoneen tyyppi kävi joka ilta toivomassa DJ:tä soittamaan Depeche Modea. Tuohon aikaan hänen yleisin toiveensa taisi olla It's No Good kun taas itse muistaakseni toivoin useimmiten Beastie Boysin Intergalacticia. Ikinä en oppinut tuntemaan tuota seinänaapuriani paremmin mutta hänen pakkosoittonsa ansiosta hankin kokoelmallisen verran Depeche Modea enkä ole sitä katunut. Toivottavasti tuo kova Depeche Mode fani pitää yhtyeestä myös tänä päivänä mutta toivon kuitenkin että hänen musiikkimakunsa on 15 vuoden aikana edes hieman päässyt laajentumaan.

Laadukkaan The Singles 86>97 -kokoelman kappaleista alunperin vuonna 1987 Music for the Masses albumin toisena singlenä julkaistu Never Let Me Down Again sijoittuu mielestäni keskikastiin. Tämä ei tarkoita että kyseessä olisi heikko julkaisu sillä kyse on vain kovaan vertailuun joutumisesta. Onhan kyseessä mielestäni parempilaatuinen tapaus kuin esimerksi hieman tylsähköt World in My Eyes tai Little 15 mutta se ei ole Enjoy the Silencen kaltainen täysosuma tai tavoita Walking In My Shoesin tunnestasoja.

Vaikkei Never Let Me Down Again olekaan mielestäni sävellyksellisesti tai sovituksellisesti aivan parasta Depeche Modea on sillä silti ansionsa, olihan bändi mielestäni vahvassa vedossa noin vuoteen 98 asti. Sanoitus on vahva kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikkei siinä edes kerrota miten päähenkilön paras ystävä on tuottanut hänelle pettymyksen. Tärkeintä on että kaksikolla on yhtä hauskaa kuin vanhoina hyvinä aikoina vaikka takaraivossa tykyttääkin aiempi välirikko. Näennäisestä sovusta huolimatta vanhat hyvät ajat eivät pysty enää palaamaan mutta tarpeeksi lähelle pääseminen on parempi kuin ei mitään.

Dave Gahanin taito olla ilmaisuvoimainen hyvin yksiulotteisesta laulutavastaan huolimatta on jälleen kuuluvasti esillä. Toisaalta hänen äänensä on niin olennainen osa Depeche Moden äänimaailmaa ettei hänen tilalleen osaisi kuvitella korvaajaa. Queen ei ole Queen ilman Freddie Mercurya eikä Depeche Mode sama ilman Gahania. Never Let Me Down Again ei tuota pettymystä kuuntelijalle ja pienoisesta tasapaksuudesta huolimatta se on hyvin kuuntelua kestävä tuotos.  
 
Arvosana: 5,5/10

lauantai 19. lokakuuta 2013

Philip Oakey & Giorgio Moroder - Together in Electric Dreams

Artisti: Philip Oakey & Giorgio Moroder
Kappale: Together in Electric Dreams (1984)
Albumi: 20th Century Hits For a New Millennium: 40 Hits 1980-1984
Mieleenjäävin lause: "We'll always be together, together in electric dreams."

Philip Oakeyn ja Giorgio Moroderin Together in Electric Dreams ei välttämättä olisi minulle tänäkään päivänä tuttu ilman Diskyn halpiskokoelmaboksia 20th Century Hits For a New Millennium. 9 cd:n ja 170 biisin boksi sisälsi lähes 10 tuntia vuosien 1950-1999 hittejä ja koska hintakin oli vain parisen kymppiä voidaan pari ei alkuperäisversiota antaa anteeksi. Disky julkaisi saman nimen alla myös erillistä kokoelmasarjaa joissa oli hieman poikkeava biisivalikoima kuin edellämainitussa boksissa. Vuosien varrella noista kokoelmista on tullut poimittua monia mukavia löytöjä, olihan esimerkiksi In Dulci Jubilo ensimmäinen Mike Oldfieldin biisi mikä levyhyllystäni löytyi.

Musiikki ja elokuvat ovat pitkään tehneet markkinointiyhteistyötä ja tämä oli tarkoituksena myös vuonna 1984 julkaistun Electric Dreams elokuvan soundtrackilta irrotetun Together in Electric Dreams kappaleella. Giorgio Moroder tuotti kappaleen jonka myös sävelsi yhdessä Human League laulaja Philip Oakeyn kanssa. Musiikkivideo mikä oli tarkoitettu elokuvan markkinoimiseksi ei auttanut vaan Together in Electric Dreamista tuli paljon Electric Dreams elokuvaa suurempi hitti eritoten Euroopassa. Philip Oakey uskoo että kappaleessa käytetään hänen studiossa laulamaansa ensimmäistä ottoa sillä Giorgio Moroder ei olisi edes halunnut lisäottoja. Pienen väittelyn jälkeen Oakey lauloi kappaleen vielä toisen kerran purkkiin mutta ilmeisesti Moroder piti päänsä ja niinpä Together in Electric Dreams kuulunee niihin "kerralla purkkiin" hittibiisilegendoihin. Ainakin tarina on tarpeeksi hyvä joten haluan uskoa siihen.

Vielä 10 vuotta sitten olisin varmasti suhtautunut tämänkaltaiseen kasarisynapoppiin huomattavasti negatiivisemmin sillä olen vasta viimeisen viiden vuoden aikana alkanut löytämään rusinat 80-luvun musiikillisesta dallaspullasta. Ymmärrän hyvin miksi Together in Electric Dreamsia luullaan Human Leaguen kappaleeksi, onhan Oakeyn laulutyyli tunnistettava ja löytyyhän tästä myös naistautalaulajat. Mutta Moroder on parhaimmillaan rytmisesti iskevämpi ja Human Leaguekin on tehnyt hieman persoonallisempaa jälkeä. Together in Electric Dreams onkin amalgamaatio josta alkuperäismateriaalit kyllä tunnistaa mutta molempien suurimmat vahvuudet ovat hiotuneet pois.

Pidän Together in Electric Dreamsista niinpä lyhyinä hetkinä kun se vie minut takaisin Commodore 64:n ääreen 80-luvulle mutta tämänkin nostalgiatripin tarjoaa moni biisi minulle tehokkaammin. Ratkaiseva hetki koittaa viimeisen kolmanneksen aikana kun vaihtelua tuova kitarasoolo nostattaa odotuksia hetkeksi mutta sen jälkeen palataankin samaan tasaiseen syntikkapoljentoon mitä on tarjottu alusta asti.  Ehkä kuulostan liian negatiiviselta, sillä kyllä näillä eväillä jäädään (lievästi) voiton puolelle.

Arvosana: 5,5/10

lauantai 12. lokakuuta 2013

Pink - Dear Mr. President

Artisti: Pink
Kappale: Dear Mr. President (2006)
Albumi: Greatest Hits... So Far!!!
Mieleenjäävin lause: "How do you sleep while the rest of us cry?"

Minulla on pitkä ostoslista musiikkia jota en varmaankaan saa tyhjennettyä koskaan. Toisin kuin joskus aiemmin, ostan nykyään musiikkini sitten kun hinta on oikea. Kun tähän lisää kaiken satunnaisen mikä suunnittelematta tarttuu mukaani alekoreista tai nettimusiikkikauppojen tarjouksista käy usein niin etteivät tämän hetken hittilevyt päädy levyhyllyyni kuin vasta vuosien viiveellä. Kun on levyjä jotka tietää varmasti joskus ostavansa ei usein kiirehdi niiden ostamamista vaan ostaa ne joiden kanssa voi käydä niin ettei niitä muutaman vuoden jälkeen enää saisi mistään. Didon Life For Rent albumi on roikkunut ostoslistallani ilmestymisvuodestaan lähtien mutta aina sen on syrjäyttänyt joku kiireellisempi ostos.

Pink (oikealta nimeltään Alecia Beth Moore) joka aloitti soolouransa jo viime vuosituhannen puolella ei varmaakaan olisi päätynyt levyhyllyyni ilman oikeaa hintaa. Hänen singlejulkaisunsa ovat olleet omaan makuuni vaihtelevan osuvia enkä varmaankaan ostaisi häneltä muuta kuin kokoelmia. Mutta tokihan minä kolmella eurolla hänen kokoelmansa levyhyllyyni kelpuutin. Ostos oli pätevä jopa 90-luvulla käyttämäni kolmen hyvän biisin säännön mukaan sillä kyllähän Pink parhaimmillaan tekee sekä meneviä että koskettavia kappaleita. Pinkissä on artistina kameleonttimaisia piirteitä sillä hän voi vaihtaa singlejen välillä rooliaan partypissiksestä naisasianaiseksi niin että kaikki tuntuu istuvan hänelle.

Dear Mr. President oli viiden single Pinkin uran takaisin nousuun palauttaneelta I'm Not Dead -albumilta. Kappale on varmasti Pinkin uran kantaaottavimpia ellei jopa se kantaaottavin. Toki George W. Bushin kritisoiminen ei vuonna 2006 ollut mitenkään harvinainen teko mutta yhden sukupolvensa suosituimman naisartistin suusta tullessaan sillä oli painoakin. Pink valitsi viisaasti kappaleelle mukaan pitkän linjan folkrockduo Ingido Girlsin joiden säestys ja laulu antaa antaa kappaleen sanomalle juuri oikealla tavalla tukea ja tilaa.

Tällaisille vahvasti omaan aikaansa sidotuille kappaleille voi joskus koettaa aikainen parasta ennen päivä mutta Dear Mr. President kantaa musiikillisesti tarpeeksi hyvin vaikka onkin ajankuva sanoituksellisesti muttei soinnillisesti. Akustiset kitarat soivat kauniisti ja Pinkin tulkinta on sopivan  hillittyä jolloin pienetkin sävyerot tuovat enemmän voimaa kuin jos kappaleessa mentäisiin alusta loppuun raivoisasti huutaen. Miksi en siis antaisi hyvää arvosanaa?

Dear Mr. Presidentillä on edellämainitut ansionsa ja varmasti sen esittämä kritiikki on totta vielä tänäkin päivänä mutta en ole koskaan saanut siihen tunneyhteyttä mikä on tärkeää jotta musiikki nousee henkilökohtaisella mittarilla korkealle. Samaa teemaa sivuava Dixie Chicksin Not Ready To Make Nice on mielestäni tarttuvampi ja parempi kokonaisuus olleen kappale joka todennäköisemmin jää päähäni soimaan. John Lennonkin tajusi Imaginen että myötä että pahanmakuisen viestin saa menemään alas paremmin jos se on makeutettu ja se makeutus on jäänyt Dear Mr. Presidentistä pois.

Arvosana: 5,0/10

lauantai 5. lokakuuta 2013

Fatboy Slim - Right Here, Right Now

Artisti: Fatboy Slim
Kappale: Right Here, Right Now (1998)
Albumi: Greatest Hits: Why Try Harder
Mieleenjäävin lause: "Right here, right now!"

Englantilainen Norman Cook ei ollut Fatboy Slim nimen omaksuttuaan 90-luvulla enää mikään eilisen teeren poika. Hän oli ehtinyt ennen ensimmäistäkään Fatboy Slim levytystä saada ykkössinglen kotimaassaan niin Housemartinsin basistina (Caravan of Love), kuin Beats Internationalin kantavana jäsenenä (Dub Be Good To Me). Tämän lisäksi hän ehti saada kourallisen Top40 sinkkuja bändiprojektien Pizzaman, Mighty Dub Katz ja Freak Power jäsenenä. Bigbeat oli suosittua 90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla ja samalla kun tämä breakbiitteihin pohjautunut tyylisuunta putosi muodista huononi Fatboy Slimin menestys singlelistoillakin. Yksi Fatboy Slimin tavaramerkeistä ovat olleet persoonalliset ja kekseliäät musiikkivideot. Tuskimpa esimerkiksi Weapon of Choice tai Ya Mama olisivat niin tunnettuja ilman mainioita musiikkivideoitaan.

Ilman mainiota musiikkivideota ei jäänyt myöskään vuonna 1999 singlejulkaisun saanut Right Here, Right Now (UK #2). Fatboy Slimin biisit muistuvatkin mieleen niinä kappaleina jotka saivat liikettä tanssilattialle tuohon aikaan ja allekirjoittanutkin heilutteli itseään enemmän tai vähemmän tahdissa tämän soidessa. Mukavana ominaisuutena Fatboyn bigbeat hitit sisälsivät yleensä tyypillisen fiilistelykohdan jossa sai vetää hieman henkeä ennen kuin meno taas yltyi. Varmasti tanssisin tätä nykyäänkin jos tämä sattuisi soimaan silloin harvoin kun kerran vuodessa enää mihinkään menomestaan eksyn.

Right Here, Right Nown nimisäkeet on samplattu Angela Bassettin repliikeistä vuoden 1995 scifielokuvasta Strange Days. Jousisample on lainattu James Gangin kappaleesta Ashes, the Rain & I. NFL joukkue Pittsburgh Steelers ja jalkapallojoukkue Manchester City ovat käyttäneet kappaletta sisääntulobiisinään. Right Here, Right Now sopiikin mahtipontisen intronsa myötä hyvin juuri mielialojen nostatukseen eikä muhkubiitti hellitä kuin hetkeksi ennen kuin päästään loppuun.

Pidän Right Here, Right Nowsta mutta jokin estää sen nousun hyvästä erinomaiseksi. Ehkä kyse on siitä että kertosäe ei iskevyydestään huolimatta ole niitä jotka alkaisivat soimaan päässäni päästämättä irti ennen kuin kuuntelen kappaleen päästä pois. Tämä ei edes jää harmittamaan sillä jotkut kappaleet ovat hyviä juuri sellaisenaan. Juuri sellaiset kappaleet jotka jäävät harmittamaan tuntuvat paljon huonommilta kuin sellaiset joihin voi olla tyytyväinen sellaisena kun ne on julkaistu. Itselleni Right Here, Right Now on auraalinen ajankuva joka ei kuitenkaan kuulosta näin 2013 korvillakaan vanhalta. Kärkipään Fatboy Slimiä mielestäni muttei suurin suosikkini.

Arvosana: 7,0/10