lauantai 27. kesäkuuta 2015

Leila K - C'Mon Now (Amadin remix)

Artisti: Leila K
Kappale: C'Mon Now (Amadin remix) (1996)
Albumi: Manic Panic
Mieleenjäävin lause: "Shut up now I do it my way."

Ruotsalainen danceartisti Leila K (Laila El Khalifi) on ollut 90-luvun kunnian päiviensä jälkeen otsikoissa lähes vain ja ainoastaan negatiivisissa merkeissä. Milloin on uutisoitu hänen asuvan kadulla ja varastelevan ruokansa ja muuta vastaavaa. Jopa hänen paluunsa lavoille tänä vuonna on aiheuttanut hämmästelyjä artistin huonosta keikkakunnosta. Aikana jolloin ysärinostalgian valtaamat yli kolmikymppiset ovat valmiita maksamaan elääkseen palan nuoruuttaan uudestaan musiikin kautta aika paluulle olisi sentään oikea. Mutta nähtäväksi jää on artistista itsestään oikeaisemaan elämänsä syöksykierre.

Kuulostan rikkinäiseltä levyltä mutten pidä remikseistä. Ymmärrän niiden olemassaolon singleillä tiskijukkien näkökulmasta mutta musiikin kuuntelijana mielenkiintoiset ja hyvät remiksit ovat minulle harvinainen tapaus. Albumintäytteenä ne ovat mielestäni lähes aina olleet turhuutta ja Leila K:n vuoden 1996 Manic Panic albumillekin on yksi sellainen pitänyt mahduttaa Amadinin tekemän C'Mon Now remiksin muodossa. Amadiniltakin kuulisin mieleluummin heidän 90-luvun omaa tuotantoaan kuten vaikkapa letkeän Alrabaiyen tai U Make Me Feel Alrightin. Alkuperäisestä C'Mon Nowsta voisin hieman innostuakin mutta tämä remiksaus on hengetön tekele. Onhan alkuperäinen C'Mon Now 90-luvulla Ruotsipopin koko maailman listoille hinanneen kaksikon Denniz Popin ja Max Martinin tuotos joka keitettiin Cheiron studioilla.

Alkuperäiseen verrattuna Amadinin remiksaus on hektisempi ja nopeampi mutta samalla on menetetty voimaa ja jykevyyttä. Romukoppaan on heitetty myös originaalissa hyvin toiminut Kissin I Love It Loud sample. Ehkä muutoksilla on haluttu lisätä tanssittavuutta mutta heiluisin itse paljon mieluummin alkuperäisin tahdein. Yli viiteen minuuttiin venytetty pituus ei luonnollisesti ole minusta hyvästä. Tämä remiksaus on vähän kuin Battery Lime verrattuna normaaliin Batteryyn: Minä haluan Batteryni Batteryn maksuisena enkä Seven Upin. Välttäkää ja kuunnelkaa ennemmin albumi/radio tai minä tahansa muuna perusversiona. Ikävä jäädä näin heikon tapauksen myötä pienelle kesätauolle mutta D:Reamia lainatakseni: Things can only get better.      

Arvosana: 3,0/10

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Ace of Base - Blah, Blah, Blah on the Radio

Artisti: Ace of Base
Kappale: Blah, Blah, Blah on the Radio (2010)
Albumi: The Golden Ratio
Mieleenjäävin lause: "I'm waiting for our song to play, I'm not over you."

Minulla on hieman kokemusta radiotoimittajan työstä. Olin 90-luvun lopulla vuoden mittaisella mediakurssilla Haapaveden opistossa jossa pääsimme tekemään radiolähetyksiä Radio Pookiin. Pääsin ääneen kurssistamme ensimmäisenä koska minulla oli taustaa lehtityöstä ja opettaja varmaan ajatteli että rauhallisena ja kiroilemattomana en aiheuta ongelmia.

Ensimmäinen lähetyksemme oli kirkollisvaalien tuloslähetys johon asiaankuuluvasti kasasin soittolistan gospelista ja kuoromusiikista. Ensimmäisen mainostauon aikana puhelin soi ja vihainen vanha naisääni ärähti: "Soittakaa virsiä eikä epäkristillistä musiikkia!" En ehtinyt kysyä tarkempia toiveita sillä tuon lauseen jälkeen soittaja löi minulle luurin korvaan. Kaikkia ei voi ikinä miellyttää.

Ace of Basen toinen tuleminen vuonna 2010 Golden Ratio albumin myötä jäi varsin näkymättömäksi vaikka levy pääsikin listoille esimerkiksi Saksassa. Berggrenin siskokset olivat jääneet pois lauluvastuusta ja heidät oli korvattu alkuperäisjäseniä lähes puolet nuoremmilla Clara Hagmanilla ja Julia Williamsonilla. Itse pidin uusien laulajien äänistä ja Golden Ratio levystä kokonaisuutena. Tietenkään musiikki ei tunnu yhtä maagiselta kuin Happy Nation albumi vuonna 1994 mutta toisaalta mikäpä tuntuisi? The Golden Ratio on mukava kesäinen albumi lämpimille hellepäiville joita ei vielä tänä kesänä ole tarvinnut hikoilla.

Blah, Blah, Blah on the Radion nimi oli demovaiheessa Let it Play (On the Radio) mutta levy-yhtiö oli sitä mieltä että nimi voisi provosoida radioita joten se muutettiin. Sanoitus kertoo edelliseen kesään jääneestä romanssista josta päähenkilö ei ole vielä päässyt yli. Radiossa on liikaa höpinää (tämä on totta) kun sieltä voisi kuulua laulun ex-rakastavaisten oma biisi. Ace of Base ei tehnyt montakaan dancereggaehtavaa raitaa ensilevynsä jälkeen sillä he kokivat että sitä tyyliä matkittiin tuolloin liikaa.

The Golden Ratio albumilla yhtye oli päässyt jo siihen vaiheeseen että pieni vanhojen muistelu ei enää haitannut ja kieltämättä AoB ja dancereggae sopivat aina yhteen. Tällä kertaa reggaevaikutteet ovat varsin laimennetussa muodossa mutta kuitenkin kuultavissa. Toisenkin asian olisi voinut ensilevyltä tuoda mukaan eli muhkeamman basson. Potkivampi basso toisi lisää iskevyyttä nyt hieman ohuehkoiksi jääviin blah blah blah soundeihin.

Blah, Blah, Blah on the Radio keinuttaa mukavasti vanhaa AoB fania vaikka se ei aivan yhtyeen kovimpaan tuotantoon kuulukaan. Clara Hagman ja Julia Williamson eivät laula yhteen aivan yhtä hyvin kun Berggrenin sisarukset mutta heidän erilaiset äänensä erikseen ovat tämän kokoonpanoversion vahvuus. Claran karheampi ääni soi mukavasti ja Julian ääni on niin ruotsipoppia että se ei tässä yhteydessä voi mennä pieleen.

Kesäisestä biisistä soisi löytyvän enemmän hikeä kuten vaikka yhtyeen Cruel Summer coverissa aiemmin oli. Ehkei kaksikko Jonas Berggrenin ja Ulf Ekbergin hittisormi ollut enää ajan pulssilla vuonna 2010 mutta jos pidät Ace of Basesta etkä kuulu heihin joidenka mielestä yhtyettä ei ole ilman alkuperäisvokalisteja niin varmasti löydät jotakin kuuntelemisen arvoista tästäkin. Mikseivät 9särifanitkin jotka haluavat kuulla ysäribändien uudempaa tuotantoa voisi ottaa tätä kuunteluun.
 
Arvosana: 6,5/10

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Gemini - Falling

Artisti: Gemini
Kappale: Falling (1985)
Albumi: Det bästä med Karin och Anders Glenmark
Mieleenjäävin lause: "Every time you go away I feel like falling."

Menestystä ei aina voi monistaa. Abban jäätyä tauolle Benny Andersson ja Björn Ulvaeus keskittyivät Chess musikaaliin ja Gemini sisarduoon. (Jotka eivät nimestä huolimatta olleet kaksosia.) Chess menestyi mukavasti mutta Gemini ei niinkään. Anders ja Karin Glenmark kuuluvat musikaaliseen Glenmarkien sukuun ja molemmat ovat tehneet yhteistyötä monissa Bennyn ja Björnin projekteissa. Gemini ei kahden albuminsa myötä onnistunut lyömään isosti läpi mutta on jäänyt eritoten Abbafanien suosimaksi. Itse kuulinkin aikoinaan yhtyeestä juuri Abba sähköpostituslistalla mutta debyyttilevyn käsiin saaminen oli vaikeaa sillä 80-luvulla tehty pieni cd-painos oli loppuunmyyty aikoja sitten. En omista sitä vieläkään kuin vinyylinä mutta onneksi 2005 julkaistu kokoelmalevy toi edes osan biiseistä levyhyllyyni.

Geminin parhaat biisit ovat mielestäni Bennyn ja Björnin kynäilemiä mutta Anders Glenmarkin yhdessä Ingelma Forsmanin kanssa tekemä Falling istuu hyvin kokonaistyyliin. Anders Glenmark on tehnyt monta hyvää kappaletta mm. Fridalle mutta Falling ei pääse aivan niidenkään tasolle. Kuitenkin Falling on mukiinmenevä voimaballadi eikä ole reilua verrata sitä vaikkapa Just Like Thatiin tai Another You, Another Mehin. Kaksi jälkimmäistä ovat sentään biisejä joita minun olisi mahdoton jättää parhaimmat biisit ikinä listaltani pois. Kolmas asia mikä heikentää Fallingin laatua on se että Anders on päälauluvastuussa ja voimakasääninen Karin saa tyytyä taustatukemaan. Merkityksen huomaa kertosäkeessä johon Karin saa tuotua voimaa mukanaolollaan. Olisiko vaikeasta rakkaudesta kertova kappale voinut toimia duettona? Sitä emme ehkä ikinä saa tietää.

Jos olet allerginen 80-luvun puolivälin poptuotannolle niin Falling ei ole sinua varten. Olkatoppaukset kuuluvat soundeista asti. Ehkä olen liian kriittinen sillä ei minua koskaan harmita kun Falling alkaa soimaan. Jälleen kerran vertailukohdat ovat vain liian kovat. Mahtipontisuus toimii ja kappaleen nimi kajahtaa kertosäkeessä komeasti. Sanoitukseen on nähty vaivaa ja se on jopa hieman musikaalimainen. Jos tämä on ensimmäinen Geminin kappale jonka ikinä kuulit niin pidä silti mielessä että se on mielestäni heidän tuotantonsa rivibiisejä. Mahtipontisuutta ilman tarttuvuutta eli ei aivan säkki täynnä tyhjää ilmaa sentään.  
         
Arvosana: 5,5/10

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Mike Oldfield - Punkadiddle

Artisti: Mike Oldfield
Kappale: Punkadiddle (1979)
Albumi: Platinum
Mieleenjäävin lause: "Hey!"

BBC:n tuottamasta kelvollisesta mutta liian paljon pelkästään Tubular Bellsiin keskittyneestä dokumentista Mike Oldfield Story jäi parhaiten mieleen eräs melko ohimenevä lausahdus. Siinä pahoiteltiin sitä että Mike Oldfield pääsi 70-luvun loppupuolella eroon häntä vaivanneista mielenterveysongelmista joihin liittyi ahdistusta ja esiintymispelkoakin. Lausujan mukaan hyvä artisti meni pilalle kun hänellä ei ollut enää päänsisäistä tuskaa josta tuottaa menestysalbumeita. Juuri näistä ongelmista Oldfield kanavoi Tubular Bellsin ja sitä seuranneet levyt. Muutos tapahtui Incantations albumin aikoihin minkä huomasi myös musiikillisesti. Ei Oldfieldista silti ikinä tullut ulospäinsuuntautunutta ja karismaattista vaan hän on pääosin juuri meidän introverttien ihailema artisti.

Ruusuisen alun jälkeen Mike Oldfield riitautui Richard Bransonin ja Virginin kanssa varsin nopeasti. Vuoden 1979 Platinum albumin aikoihin on väitetty että Oldfieldia pänni levy-yhtiön talliinsa hankkimat punk bändit joita hän ei arvostanut musiikillisesti. Punkadiddlea onkin pidetty eräänlaisena musiikillisena protestina tai vain pienenä piikkinä punkmusiikkia kohtaan. Parodiasta ei kuitenkaan ole mielestäni kyse sillä mitään erityisen punkahtavaa tästä on vaikea löytää. Suosikkiversioni kappaleesta ei ole tämä albumiversio vaan vuoden 1981 energisempi ja hienon yleisövastaanoton saanut liveversio Montreuxn lavalta. Videolta paljastuu myös että Punkadiddle oli tapana esittää livenä paidattomana.

Punkadiddle kuuluu Spotifyn soittolistalleni jonka nimi on työtaustamusa. Koska työskentelen 18-35 vuotiaiden ihmisten parissa reaktio Punkadiddlen kuulemisen on ollut lähinnä ihmetystä tai pyyntöä laittaa soimaan jotakin uudempaa. En itsekään pitänyt Oldfieldin musiikista vielä paria vuotta aiemmin ennen kuin se jokin musiikillinen lamppu syttyi pääni sisällä. Nykyisin Punkadiddle on minulle aivan parhaimpien Oldfieldin tuotosten jälkeen tulevaa vahvaa tavaraa. Liveversion rankkaisin jopa parhaimpien joukkoon mutta kuten tämän blogin henkeen kuuluu biisit arvostellaan niinä versiona jotka kohdalle arpoutuvat.

Kuten tässävaiheessa arvoisa lukija varmaan on huomannut olen kovasti välttänyt kuvailemasta Punkadiddleä. Ehkäpä juuri siksi että se ei ole helpoiten sanallisesti kuvailtavia biisejä. Punkadiddle on aikakaudeltaan Oldfieldin progekauden ja 80-luvun pop-kauden välimaastossa. Se ei ole synkkä muttei myöskään hupsu kuten vaikkapa Don Alfonso. Soundillisesti äänimaailma on hieman ohut ja diskanttivoittoinen vaikka sähkökitara onkin vahvasti mukana. Ohuuden vaikutelma syntyy enimmäkseen syntetisaattorisoundeista joista pidän. En ole koskaan pitänyt yleisön hurrausäänien lisäämisestä mutta onneksi ne eivät saa kovin suurta roolia.

Minulle Punkadiddle on sopivan eksentrinen ja bonuksena se on erinomainen vauhdittamaan kävelyä. Oldfieldin mielestä punk teki pilkkaa musiikista ja Punkadiddle tekee pilkkaa punkista. Minä en tänään pilkkaa ketään enkä mitään vaan totean että pidän tästä ja muutkin saavat mutta ei ole pakko.
           
Arvosana: 7,0/10