lauantai 30. joulukuuta 2017

Satunnainen poikkeama IV: Vuosikatsaus 2017

Näköjään näiden vuosikatsausten tekeminen tulee joka vuosi entistä vaikeammaksi. Aloin miettimään pari viikkoa sitten mitä musiikkia tänä vuonna on julkaistu ja parin itsestäänselvyyden jälkeen tuntui kuin mieleeni ei olisi jäänyt mitään. Onneksi minulla oli pari viikkoa aikaa kaivaa linkkilistojani ja tutkailinpa myös taaksepäin seuraamiani musiikkisivustoja ja -listoja. Silti täytyy sanoa että vuoden 2017 musiikkitarjonnat helmet eivät luultavasti täysin auenneet minulla tänä vuonna. Toivottavasti edes vuoden tai parin viiveellä.

Aloitetaan helpoimmasta kategoriasta eli vuoden albumi. Englantilainen rockduo Royal Blood palautti uskoni nykyrokkiin debyyttialbumillaan vuonna 2014, mikä sai kuitenkin miettimään voisiko pelkkään bassoon ja rumpuihin soundinsa perustava yhtye jatkaa samalla linjalla enää toisen albumin verran. Epäilyni tehtiin tyhjiksi kakkosalbumi How Did We Get So Darkin myötä, jossa yhtye ei ehkä tehnyt suurta hyppyä eteenpäin, mutta säilytti sen mikä oli hyvää ja kehitti sitä askeleen eteenpäin. Levyä kantava teema on laulaja-basisti Mike Kerrin albumien välillä kariutunut parisuhde, jonka syytä lyyriikoiden puolesta voi hakea molemmista osapuolista. Erona debyyttialbumiin taustalaulua ja harmonioita on lisätty ja Kerr on selvästi kehittynyt laulajana. Erityisen hyviä raitoja on kourallinen eikä selvää filleriä ole kymmeneen biisin timmiin kokonaisuuteen eksynyt. Enää en epäile vaan uskon että Royal Blood voi jatkaa vielä pitkään valitsemallaan linjalla.

Vuoden albumi 2017: Royal Blood - How Did We Get So Dark?

Kun joku vanha suosikki tekee pitkästä aikaa paluun niin yhtä usein sitä joutuu pettymään kuin olemaan iloinen onnistuneesta paluusta. Kun englantilainen purkkadancenelikko Steps ilmoitti palaavansa uuden albumin myötä tänä vuonna olin varovaisen toiveikas. Edellinen paluuyritys 2011 kariutui keskinäisiin ristiriitoihin ja Stepsin kaltainen yhtye on hyvin riippuvainen siitä kuinka hyvää materiaalia ja tuottajaa he saavat taaksensa. Tears on a Dancefloor ei ollut mikään erityisen mieltänostattava kokonaisuus mutta albumilta löytyi sentään pari kunnon singleä kuten Scared of the Dark ja BAO cover Story of a Heart. Albumi tai sen singlet eivät menestyneet erityisen hyvin kaupallisesti, mutta yhtyeen konsertit ovat olleet enimmäkseen loppuunmyytyjä heidän kotimaassaan kun heidän albuperäiset faninsa ovat kasvaneet nostalgiannälkäiseen ikään.

Vuoden comebackin ollessa Stepsin paluu saankin niputettua myös vuoden parhaan biisin sillä pohdittuani Royal Bloodin Lights Outin ja Stepsin Scared of the Darkin välillä päädyin jälkimmäiseen. Kun mietin mikä biisiä palasin aina kuuntelemaan kerta toisen jälkeen eniten tänä on helppo valita voittaja. Kuten eräs musiikkisivusto hyvin ilmaisi Scared of the Dark on yksi epätrendikkäimmistä popsingleistä vuonna 2017. Steps ei lähtenyt etsimään ajan henkeä tai uusia soundeja vaan he palasivat sillä samalla mikä toi heille tukun menestystä vuosituhannen vaihteessa. Minun kannaltani tämä on vain plussaa sillä Scared of the Darkista on tullut uusi käyttöesine voimaannuttavien biisien työkalupakkiini. Ainakaan en vielä pääse sanomaan että tällaista poppia ei enää tehdä sillä ainakin vuonna 2017 olisin ollut siinä väärässä.

Vuoden comeback ja paras biisi: Steps - Scared of the Dark

Kahden edellisen valopilkun jälkeen olin vaipua toivottomuuteen miettiessäni mitä musiikkia olisin pitänyt hyvänä vuoden 2017 tarjonnasta. Harmillisesti eräskin ensimmäisenä mieleentullut ehdokas oli julkaistu vuoden 2016 joulukuussa. (Litku Klemetin mainio retroilu Juna Kainuuseen.)

Ajattelin jo että jääköön sitten vuosikatsaus lyhyeksi jos ei mikään muu musiikki onnistunut tänä vuonna uimaan musiikillisiin pelastusliiveihini, mutta onneksi pieni parin tunnin musiikillinen taustalouhinta tuotti pari jos ei nyt kultakimpaletta niin ainakin muutaman hipun.

Muistin että joulukuussa kävellessäni töihin olin kuullut radiosta biisin artistilta, johon olin ensin törmännyt Pyhimyksen mukana feattaamassa ihan kivassa Kynnet Kynnet -kappaleessa. Olin laittanut Vestan seurattavien artistien listalle sillä hänessä on jotakin tuoreutta ja potentiaalia, joka ei ehkä vielä 2017 itselleni täysin realisoitunut. Kyseessä on siis selvä tulevaisuuden toivo. Varsinkin single Ota varovasti kuulosti jo lupaavalta.

Vuoden tulevaisuuden lupaus 2017: Vesta
Onneksi muusikotkin palaavat aina välillä rikospaikalle kuten Ville Leinonen teki tänä vuonna julkaistessaan eräänlaista jatkoa vuoden 2007 Hei! -albumilleen. Tuo albumi koostui 80-luvun discoiskelmäcovereista ja artisti selvästi kunnioitti ajanjaksoa jolloin Raul Reimanin kaltaiset työmyyrät tekivät liukuhihnalta käännösbiisejä kansalle joka niitä silloin vielä kuunteli. Jo nimestä voi päätellä että Hei taas -albumilla idea on ollut täysin sama ja coveritkin on valittu onneksi samasta laarista. Lapsuuteni soundtrack on saanut uusretrot versioinnit ja vaikkei jokainen biisi osu aivan täysillä maalinsa niin hyvälle mielellehän tätä albumia kuunnellessa tulee. Myönnän olevani kohderyhmää ikäni puolesta, jolle tällainen nostalgisointi maistuu, mutta ehkäpä tätä kautta joku uusikin korva saadaan höristymään.

Vuoden coveralbumi ja retroteko: Ville Leinonen - Hei taas


Sen lisäksi että olen täyttänyt tänä vuonna 40-vuotta niin iästäni tullee ensi vuonna muistuttamaan se asia että tällä vuosituhannella syntyneet voivat olla jo täysi-ikäisiä. Mutta musiikillisesti tämä ei minua haittaa jos se mitä uudelta sukupolvelta on tulossa on edes hiukan sen kaltaista mitä nuori sisarusrocktrio The Warning on esittänyt. Kun puhutaan yhtyeestä jonka jäsenet ovat syntyneet vuosina 2000, 2002 ja 2004 niin kokemuksen syvä rintaääni ei puhu mutta nuoruuden into sitäkin enemmän. Tämä Meksikon Monterreysta ponnistava sisarustrio innosti minua jo pari vuotta sitten vastaantulleilla coverivideoillaan mutta tänä vuonna julkaistulla XXI Century Bloodilla yhtye pääsi sanomaan sanottavansa omin sanoin itse tehdyllä musiikilla. Taitoa löytyy jo nyt paljon ja toivottavasti mikään ei pääse latistamaan tämän yhtyeen henkeä tulevaisuudessa.

Paras 2000-luvulla syntyneistä koostuva yhtye vuonna 2017: The Warning

lauantai 9. joulukuuta 2017

Parhaat biisit elämäni ajalta Top 10

Sen kunniaksi että täytin joulukuussa 40 vuotta päätin koota Top 100 listan elämäni aikana julkaistuista parhaista biiseistä. Sääntönä on siis se että kappale on julkaistu aikaisintaan syntymäviikollani. (Ensimmäinen täysi viikko joulukuulta 1977) Lisäksi samalta artistilta tai bändiltä listalle pääsi korkeintaan kaksi biisiä (jotta tulisi variaatiota) eikä sama sävelmä voi olla kuin yhtenä versiona.

Jos muu osa listasta voisi elää runsaastikin jos kokoaisin uuden vaikka vaikka vuoden päästä niin Top 10 on sellaista osastoa ettei se muuttuisi läheskään samaa tahtia. Toki kappaleet voisivat vaihdella paikkoja mutta ydin ei muuttuisi.


10. BAO – Story of a Heart
Puolet Top 10:ni kappaleista on Benny Anderssonin ja Björn Ulvaueksen käsialaa joten luonnollisesti myös aloitetaan sellaisella. Alunperin ruotsinkielisenä versiona nimellä Sommaren du fick julkaistu kappale antaa jonkinlaista ideaa siitä millaista musiikkia Abba saattaisi tällä vuosituhannella tehdä. Kun kuuntelee miten kappale on rakennettu mielikuvaa on mahdotonta paeta. Tämä ei tietenkään haittaa, sillä juuri B&B sävellysjäljellähän minut on musiikillisesti helpointa vietellä.

9. Sheila & B. Devotion – Spacer
Avaruusdiscon kuningasbiisi jota Alcazar samplasi Crying at the Discotequessa. 60-luvulla yé-yé poppari teini-idolina aloittanut ranskatar Sheila halusi kolmikymppisenä uralleen uutta suuntaa ja 70-luvun lopussa disco oli luonnollinen valinta. Heitettyään tarpeeksi rahaa Nile Rodgersin suuntaan saatiin levylle tuottaja ja vaikka ranskattaren englanninkielentaito oli puutteellinen se ei haitannut nimenomaan tässä biisissä. I'm a spacer, starchaser!

8. Gemini – Just Like That
Just Like That on jonkinlainen graalin malja abbafanien keskuudessa. Kappaleesta on olemassa katkelmia ja demoversioita Abban levyttämänä mutta ensimmäinen täyden version levytti ruotsalaisen sisarusduo Gemini jotka nimestään huolimatta eivät ole kaksosia. Karin Glenmark tekee hienoa työtä tässä haastavassa kappaleessa jossa on jälleen kerran kasattu musiikillinen draamankaari kohdalleen.

7. Josefin Nilsson – We Won't Be Going Anywhere
Kaksikko Andersson-Ulvaeus tuotti hienon Shapes albumin Josefin Nilssonille 90-luvun alussa. Hittimielessä soundi ei ehkä ollut ajankohtaisinta mutta siitä huolimatta levy on yksi suosikeistani. Olen myös aina ihmetellyt miten B&B saivat Nilssonista niin paljon enemmän irti kuin kukaan muu. Nilssonin sooloura tai Ainbusk Singers yhtye eivät säväyttäneet ollenkaan samalla tavalla. Tämän kappaleen tilanne olisi itselleni painajainen. Elämäni jakava ihminen ei enää haluakaan elää samoja unelmia kanssani ja miettii sängyssä vieressäni miten kertoisi siitä. Kappale on muutenkin hieno, mutta juuri tämän tilanteen esilletuonti on se mikä nostaa tämän monen muun yläpuolelle.

6. Helena Johansson – Faith
Helena Johanssonin nimi ei varmastikaan soita kelloja suurimmalle osalle eikä se ole ihmekään. Hän on julkaissut muutaman digitaalisen singlen ja kunnostautunut pääosin tuottajana ja säveltäjänä. Mutta hänen Faith kappaleensa on minulle yksi voimallisimmista tsemppausbiiseistä minkä voimalla olen päässyt monien elämäni haasteiden ohi.

5. Celine Dion – All By Myself
Se. pahuksen. loppunostatus. romahduttaa. minut. yhä. 20. vuoden jälkeenkin.

4. Dido – Life for Rent
Monet suosikkibiiseistäni ovat sellaisia joidenka koen hellästi arvostelevan minua. Hieman kuin äiti joka rakastaa lastaan ja uskoo tarkoittavansa parasta silloinkin kun arvostelee lastaan. Näiden biisien ykkönen itselleni on Didon Life for Rent. Tiedän, etten ole kovin aktiivinen siinä tavassa miten elän elämääni. En ota riskejä enkä lähde jahtaamaan unelmiani koska minulla ei niitä oikeastaan edes ole. On hienoa että jossakin kappaleessa tämä puoli minusta tulee ymmärtävästi kritisoiduksi.

3. Gemini – Another You, Another Me
Toisin kuin monet abbafanit en haaveile sitä että tämä olisi päätynyt Agnethan ja Fridan laulettavaksi. Heidän versionsa olisi varmasti ollut hieno mutta minulle tämä on omanlaistaan täydellisyyttä jota ei pysty haastamaan. H&Claire teki hiilikopion tästä vuosituhannen alussa ja vaikka kopio olikin imartelevan hyvä se ei pääse samalla tasolle alkuperäisen kanssa. Jotakin siitä miten paljon pidän tästä voinee päätellä siitä, että lukioikäisenä yritin kehitellä tälle suomenkieliset sanat nimellä "Minulle sinut, sinulle minut". Minusta ei tullut oman elämäni Raul Reimania.

2. Hooverphonic – Eden
Belgialaisen Hooverphonicin Eden on koskettavin ja henkilökohtaisin biisi minkä tiedän. Kuulin kappaleen ensi kertaa Sarah Brightmanin coverina josta pidin kovasti. Onneksi olin tarpeeksi utelias kuunnellakseni alkuperäisen joka nousee siivilleen liversiona jousiorkesterin kanssa. Kyseessä on musiikkia, joka tekee minut onnellisella tavalla surumieliseksi. Mikään muu kappale ei aiheuta samanlaista tunteiden remiksausta kuin Eden.

1. ABBA – The Day Before You Came
Ironista että kappale jota yhtyeen musiikkin ensi kertaa tutustuessani pidin yhtyeen heikompana päätyi vuosien varrella suosikikseni. Mutta juuri aika on se asian avain, sillä The Day Before You Came kertoo juuri aikuisuuden arjesta päivää ennen kuin se jokin mikä muuttaa elämän saapuu. Täytyi siis aikuistua ennen kuin pystyin täysin arvostamaan tätä mestariteosta. Kappale on oikealla tavalla riisuttu olematta silti yksinkertainen. Agnethan ääni saa täyden tilan ja Fridan taustalaulu kummittelee taustalla kauniin eteerisesti. Kohtaanko ikinä parempaa biisiä kuin tämä? Ehkä, mutta se ei tällä hetkellä tunnu realistiselta.